Puut
narahtelevat tuulen huuhtoessa niitä lempein puhalluksin, aurinko leiskuu
taivaan sinessä ja luonto kylpee sen kirkkaudessa ja lämmössä. Pihlan on
suljettava silmänsä välillä, niin huikaisevalta valo tuntuu.
Rintarepussa
tuhisee keväällä syntynyt Pilvi-vauva, kainalossa keikkuvat vintin
pahvilaatikoissa vuosikausia uinailleet päiväkirjat. Pihlan mieli halaa
lukemaan niitä; hän haluaa palauttaa mieleensä lapsuus- ja nuoruusvuosien
menneet hetket, jotka tuntuvat välillä hukkuvan kaikenmaailman kiireeseen ja
hälyyn, häipyvän epämääräiseen mutuun.
Rannalla
kalskaa kirves moottorisahan säestämänä. Tapsan synnyinkodin entinen sauna,
sittemmin autotalli on muuntautumassa pikkuruiseksi kesämökiksi. Tapsan isä
sitä on ruvennut väsäämään, eihän heillä itsellään siihen varaa ja tokkopa
taitoakaan olisi ollut.
Kävellessään
Pihla kelaa ohikiitäneitä vuosia, keskikoulua, lukiota, yliopistoa. Tapsa oli
löytynyt lukiosta, Pihlan taakse sijoitetun pulpetin äärestä. Nyt hän on jo
työelämässä ja Pihlankin opiskelu loppuisi tulevana lukuvuonna.
Sitäkin
hän miettii, kuinka heidän yhteytensä syntymäkotikuntaankin on nyt vahvistunut.
Paikkaan, josta maailmalle oli lennetty. Paikkaan, jota rakastettiin, jonne
aina oli ikävöity. Hänen on vaikea käsittää, miksi joku häpeilee tätä aikoinaan
Ryysyrannan nimen ristikseen saanutta
maankolkkaa niin ettei kehtaa edes paljastaa olevansa sieltä kotoisin… Mitä
hävettävää omassa synnyinseudussa voisi olla? Siltähän on kuitenkin saatu
elämiseen tarvittavat alkueväät. Ja jos kerran rakastaa vanhempiaan ja
isovanhempiaan, niin miten on mahdollista hävetä juuriaan, sillä samallahan
halveksunta kai kohdistuu automaattisesti heihinkin? Nämähän sinne maankolkkaan
olivat hakeutuneet ja sieltä perheelleen elinsijan etsineet. Sitä paitsi
eikö jokainen osallistu aina tulevan elinkaarensa tienhaarojen suunnitteluun ja
etsi ennen syntymistään senkertaisen elämän opetusaiheisiin tarvitsemansa
perheet ja ympäristöt, joten eikö ylenkatsoja polje siinä ohessa vahingossa
itseäänkin?
Mutta
voiko sellainen ihminen olla ihan oikeasti elävästä elämästä tietoinen?
Pohtiiko hän elämän tarkoitusta? Osaako hän antaa omalle jälkipolvelleen oikeaa
tietoa vai kasvaako hänenkin ymmärryksensä ja suvaitsevaisuutensa vasta sielun
kehityksen myötä, jolloin juuretkin pääsevät kaivautumaan syvemmälle?
Toivottavasti.
Äkkiä
korvat tavoittavat etäisen kaiun. Selenaa… helisee kallioilla. Hän hätkähtää, rypistää
otsaansa ja pysähtyy. Jokin sitkeä muisto pyrkii tietoisuuteen. Läheltä kuuluva
iloinen naurahdus avaa viimein muistojen lukon.
Selena
ja Helena! Heidät oli maailman kiire ja touhu karkottanut kokonaan!
Pilvi
inahtaa. Hellästi Pihla silittää lapsen selkää, tämä kääntää hiukan
päätään ja jatkaa uniaan äidin rintaa vasten.
