Piti tulla taas karkuun tänne navetan vintille, että saisin vähän aikaa olla omissa oloissani ilman että kukaan kurkkii olan takana.
Kuten tiedät, rakas Päikkärini, minä olen aina lukenut paljon, se on kuin sairaus, kiihko, jokin ihme himo. Tuntuu kuin minun olisi ihan pakko lukea, saada päähäni mahdollisimman nopeasti kaikki maailman ajatukset! Se täyttää kaiket vapaat hetket. Niitä ei tosin maalaistalossa ainakaan näin kesäaikaan läheskään tarpeeksi paljon ole, mutta heti tilaisuuden tullen kiipeän mökkiini ja karautan toisenlaisiin maailmoihin.
Äiti tuskailee joskus naapureille, miten laiska minä muka olen, kun en olisi muuta tehnytkään kuin istunut nokka kirjassa kiinni ja minua täytyy aina hoputtaa. Toisinaan katkeruus pistää. Äitiä kohtaan siis, niistä puheista. Miten minä laiska voin olla, kun kaikkia töitä joudun pakostakin tekemään? Lukeminen vain aina viivästyttää vauhtiin pääsemistä! Samalla tavalla minä vuorollani tiskaan, lakaisen ja luuttuan sekä haen liiteristä halkoja ja hetteestä vettä kuin muutkin, ero on vain siinä, että minut pitää aina erikseen melkein repimällä repiä kirjan äärestä. Minkä minä sille voin, etteivät kirjan tapahtumat tahdo millään päästää otteestaan?
Sitä paitsi tokko ne muutkaan lapset sen kummemmin kotitöihin osallistuvat. Potunpanot ja -nostot, heinätyöt, kasvimaan kitkemiset ja marjareissut kuuluvat maalaistalossa ilman muuta jokaisen vähänkin kynnelle kykenevän päiväjärjestykseen. Jopa koulusta annetaan potunnostolomaa syksyisin. Ja marjoja on kerättävä koululle ja asuntolaan joko kotona tai sitten koulun marjaretkillä. Niiltä ei pääse karkuun kukaan. Tietysti niitäkin on, joita oma äiti passaa ja tekee kaiken valmiiksi, mutta ainakaan minun kotonani se ei tule kysymykseenkään, sillä joutuu se äitiparka muutenkin repiytymään suuntaan jos toiseenkin.
Pojat kyllä taitavat päästä kotitöissä vähemmällä, mitä nyt muutaman kerran halkoja hakkaavat - eihän niiden yleensä tarvitse laittaa ruokaa tai tiskata tai siivotakaan, pyykinpesusta puhumattakaan. He kyllä saavat lukea nekin ajat, jolloin tytöt raatavat! Minuun tämä epäoikeudenmukaisuus ei uppoa. Jos minä luen, olen laiska, mutta jos pojat lukevat, he eivät sitä ole…
Asiasta ääneen tuppuroidessani saan kuulla olevani kerrassaan jalo ihminen, siis taipumaton ja omapäinen sisupussi, joka haluaa kulkea itsekkäästi vain omaa tietään, tavoista piittaamatta, määräyksiin alistumatta. Tuomitseminen ei silti estä minua kapinoimasta jatkossakin tätä epäoikeudenmukaisuutta vastaan.
