HELLUNTAISEIKKAILU

Helluntaina lähdimme tyttöjen kanssa soutamalla Juntusrannan tansseihin. Menomatkalla jouduimme vähällä kääntymään takaisin, sillä tukkilautta nimensä mukaisesti tukki reitin täydellisesti emmekä jaksaneet työntää reunuspuomeja syrjään sen vertaa, että olisimme päässeet ohitse. Hetken harkittuamme päätimme yrittää keplotella veneen esteen ohi maitse. Osa työnsi ja osa veti. Kun Ulla halusi saada paremman otteen veneen reunasta, riisui hän kenkänsä ja astahti rantavedessä olevaan pieneen ruohosyvennykseen. Yllättäen hän upposikin siihen kaulaa myöten. Me kaikki tietysti säikähdettiin ensin kamalasti, mutta sitten naurattikin jo vähän, sillä niin hassulta se näytti, mutta heti paikalla me kiiruhdettiin onkimaan Ullaa takaisin maalle.

Hän tempaisi vihreän hameen ja samanvärisen puseron päältään ja pusersi niistä enimmät vedet pois. Kotiin kääntymistä harkittiin uudelleen, mutta sitten Vappu muisti, että Juntusessahan asui Pyykköskylältä kotoisin oleva rouva, jonka luona voitaisiin käydä silittämässä vaatteet kuiviksi ja tuumasta toimeen. Ulla vetäisi kesätakin päälleen, vene onnistuttiin retuuttamaan harminpaikan ohi ja matka jatkui.

Rannasta oli vain pieni hujaus Raitalaan, jossa emäntä otti yllätysvieraansa ystävällisesti vastaan, tarjosi kahvit ja toi silityslaudan ja -raudan. Kauan ei Ullan tarvinnutkaan rautaa käytellä kun puku oli kuiva ja sileä. Valkoiset pompulat helmassa vain jäivät vähän kosteiksi, mutta kylläpä nekin illan kuluessa kuivuisivat. Niin sitten päästiin jatkamaan tanssipaikalle.

Paluumatka sujui kommelluksitta ja olin kotona kolmen maissa. Heräsin seuraavana päivänä vasta kahdelta. Ajatella, että pystyin nukkumaan niin kauan! Aaah, olen aikuinen…

Mutta olihan reissu ollutkin vähän vaativampi kuin tavallisesti, joten ei ihme, että väsytti.. 

KEVÄTRETKI

Ja taas on kesäloma, loputon keskeytys koulun maailmassa. Syksyllä Hillakin sitten aloittaa keskikoulun, Taimi menee kansakoulun kuudennelle ja minä puolestani keskikoulun neljännelle luokalle. Kesän kuluessa olisi haalittava kokoon 40 kasvia, kuivatettava ne vintillä tiiliskivipainon alla, kiinnitettävä teipillä paperille ja kirjattava nimet latinankieltä myöten sekä kerrottava poimimispaikat ja millaiset niiden kasvuympäristöt olivat. Se nyt ei ole isokaan juttu, löytyiväthän ne edellisenkin kesän kasvit ihan helposti. Sitä paitsi Anjan aikoinaan keräämä kasvisto on salainen apuväline...

Meidän luokka teki keväällä luokkaretken Kuusamoon. Retken ohjaaji­na olivat matikanopettajat Nurro ja Vahtera. Menomatkalla laulettiin. Opettajat pyysivät minua laulamaan aina ja aina vaan, niin kauan, kunnes ääneni sortui ja pystyin lopulta vain kähisemään. Se oli ainut asia, mikä retkellä ärsytti. Yllytyshullu kun olen, niin en älynnyt kieltäytyä ajoissa. Milloinpa minä olisin osannutkaan?

Yövyimme Ruka-tunturin juurella kököttävässä majassa. Vaikka oikeasti emme kyllä nukkuneet tippaakaan, kiipeilimme vain tuntureilla koko yön. Kävimme Valtavaarallakin, jossa oli palovartijan mökki. Sen ovi oli lukossa, joten sisään kavuttiin muitta mutkitta ikkunasta ja koska oli kylmä, laitettiin tuli kamiinaan ja lämmiteltiin sen hehkussa jonkin ai­kaa. Auringon noustua siirryttiin ihailemaan maisemia Valtavaaran huipulle.

Nurro, lempiopettajani ja suuri ihastukseni, oli levittänyt huovan kanervikkoon, loikoili siellä ja huusi minulle, siinä vieressä kun koikkelehdin: ”Tu­le tänne viltin päälle, niin saat samalla aurinkoa!” Epäröin (mitä ne muut tykkäisivät?), menin tuokioksi, sielua hiveleväksi hetkeksi vain, mut­ta en sitten kestänyt toisten tyttöjen kateellisia katseita, jotka porasivat reikää roppiini, joten palasin pian pystyasentoon takaisin. No, kukaan muu ei niin huima olisi ollutkaan – siis, että olisi kehdannut mennä siihen opettajan vierelle pötkölleen!

Paluumatkalla linja-autossa nukuttiin. Minäkin nukahdin ja Nurro istahti viereeni. Siinä hänkin torkahti ja nyökkyi niin lähelle minua, että heräsin ja sivuilleni vilkaistuani yhytin käytävän toisella puolella istuvan opettaja Vahteran huvittuneet silmät. Varovasti työnsin vierelläni uinailevaa opettajaa poispäin ja tämä havahtui, korjasi asentoaan ja nukahti nopeasti uudelleen.

Ruukille tultuamme vilkutimme hyvästit ja minä laahustin Mirjamin kanssa yhtä jalkaa hänen kotinsa kohdalle ja siitä Viljamin ja Selman talolle. Päästyäni perille nukahdin heti, vaikka kello oli vasta viisi iltapäivällä!

Koulun loputtua sanoin Nurrolle kätellen näkemiin. Päättä­jäisten mentyä kävelin käytävää pitkin ulko-ovelle ja huomasin hänen istuvan ikkunanpenkillä. Katsahdin häneen ja hän iski minulle silmää! Iskin takaisin ja ryntäsin tulipunaisena hänen ohitseen.

VAPPUJUHLAT

Varpulassa oli vappujuhlat. Täällä tapahtuu niin harvoin mitään, että tietystihän me sinne porukalla mentiin. Kokkoniemeltä ei kyllä montakaan aikuista tainnut olla, eivät penskojakaan päästäneet, van meidän isä ja äiti kun eivät juuri politikoi, niin äiti tuumii, että kuhan jossain saavat käydä.

Laulettiin "Seiso vankkana suomalainen", "Kuulkaa korpeimme kuiskintaa" jne. Puheen piti joku A. Moilanen ja eräs tumma mies kertoili kaskuja. Minä jopa muistan yhden, koska siinä puhutaan pikkukoirista: ”Eräs poika viittasi tunnilla opettajalle. Opettaja kysyi: - No, mitä se Antti? - Meillä on viisi koiranpentua ja ne kaikki ovat maalaisliittolaisia, vastasi poika... Toiset katselivat ihmeissään, mutta eivät sanoneet mitään. No, joulu tuli ja meni. Joululoman jälkeisenä päivänä Antti viittasi taas ja sanoi: - Nyt niistä koiranpennuista kaksi on äskoodeeälläläi­siä ja kolme maalaisliittolaista. Opettaja ihmetteli: - Mistä sinä niin päättelet? - No kun äskoodeeälläläiset pitävät silmänsä auki, mutta maa­laisliittolaiset eivät pidä, poika vastasi."

Vitsit tuntuivat naurattavan kovasti ja tietysti minäkin nauroin mukana, vaikken oikein tajunnutkaan asian ydintä, mutta jotain mukavaa sen täytyi pakostakin olla!

Varpulan Perttu osti minulle hunajamehua. Kotiin lähdin kävelemään penskojen, Hillan, Taimin ja Kaisun, kanssa. Vähän ajan kuluttua takaamme kuitenkin pörräsi Vappu Lapin Eskon moottoripyörän kyydissä ja käski Kaisun hypätä taakseen. Me jäimme tassuttelemaan kolmistaan, sillä Esko vei heidät niemelle asti.

VANIKKARAIVOA

Koulun puolella kaikki eivät mahdu syömään ruokasaliin, joten mekin aterioidaan omassa luokassa. Järjestäjät käyvät hakemassa ruokakärryn, kantavat ruuan luokan eteen ja siitä jonossa haetaan kaikki tarpeellinen.

Vanikka maistuu aivan ihanalta. Se tarjoillaan aika isoina levyinä ja jos ei halua ottaa kovin suurta, pitää vain taittaa sopiva. Kun huomasin, että jotkut tekivät leipiä välipalaksi, liityin joukon jatkoksi. Laitoin kaksi voilla voideltua näkkäriä vastakkain ja pistin pulpetin sisälle. Huomasin kylän pinnassa asuvien tyttöjen naureskelevan eväilleni vasta sitten, kun Pirre asteli kesakkoinen naama virneessä pulpettini luo ja kehotti: ”Näytähän, paljonko leipiä teit tällä kertaa!

Hämäännyin, mutta eihän minulla ollut rahkeita kieltäytyä kenenkään pyynnöistä, joten nöyrästi aukaisin pulpetinkannen ja näytin. Pirre vilkaisi pulpettiin ja katsoi merkitsevästi toisiin virnisteleviin neiteihin. Oi, miten minua taas viilsi! Hyvähän noilla on mahtailla, kun kotona saavat joka päivä mitä herkkuja haluavat! Pirrekin on sen näköinen, että varmasti on naminsa nauttinut… Mutta arvaapa, Päikkäri, onko mulla kanttia mennä sanomaan!!!

Me asuntolan asukit joudumme tyytymään siihen, mitä ruoka-aikoina tarjotaan. Jos olisi edes rahaa, että voisi kaupasta ostaa ulkoilutunnin aikana jotain naposteltavaa (siis, jos täti ensiksikin antaa luvan mennä kylille!), mutta kun ei ole sitäkään! Joskus harvoin minulla on sen verran kolikoita, että saan tuoreen, kiiltäväkuorisen ranskanleivän hankituksi iltaherkutteluun, tietysti jonkun toisen kanssa puoliksi, mutta ei muuta. Karkkia en raski juuri milloinkaan ostaa, joskus muutaman lakupötkyn tai Suffelin, kun oikein tekee mieli ja toiset jauhavat vieressä omiaan. Sitä nämä nirppanokat eivät ikinä käsittäisi.

Käperryin siis vain pulpettiini tukahdutetusta raivosta lähes sokeana ja tiesin, etten koskaan voisi suhtautua näihin hienohelmoihin normaalisti. Ikinä en tulisi olemaan vapaaehtoisesti heidän kanssaan missään kosketuksissa koulun jälkeen, kunhan heistä nyt vain joskus eroon pääsisin!

Asuntolaelämää 3.

Tänä aamuna tädit olivat pahalla tuulella. Olivat kuulemma joutuneet pyyhkimään kaikki astiat uudelleen, ne kun olivat olleet täynnä violetteja karvoja. Ymmärsin heti, mistä oli kysymys ja näin tätienkin ymmärtäneen, sillä kaikkien katseet riippuivat Anjalta saamassani violetissa mohairtakissa. Se oli ollut päälläni myös edellisenä iltana… Nolona riisuin sen ja kiikutin huoneeseen.

Perjantaina menen katsomaan Siljaa, koska Viljami ja Selma menevät Kajaaniin. Selmalla on tentti siellä kuudelta. Hän käy tenttimällä lukiota, joka keskeytyi, kun hän sai Siljan. Lauantaiaamuna lähden klo 6.30 Anjan luo Puolangalle hiihtolomaksi. Silloin olisi kyllä vielä hiihtokilpailut koulussa, mutta koska olen sai­ras, jätän ne väliin. Toivottavasti rehtori ei laita minua loman jälkeen hiihtämään järven yli kirkolle ja takaisin…

***

Meinasinpa jäädäkin sinne Puolangalle, sillä kuljettajat äleytyivät lakkoon, joten Viljamin piti hakea minut pois, ja samassa kyydissä tuli Anjakin käymään kotona. Myös opettajat uhkasivat lakolla ja hihkuimme jo riemusta, niin ihanaa se olisi ollut, mutta ne vain aikoivat, eivät poikineet.

Ruotsin kokeista tuli 9½. Ens lauantaina saamme sitten ne väli­todistukset…

Asuntolaelämää 2.

Ämmänsaareen on rakennettu niin uusi koulu kuin asuntolakin ja tänä syksynä me siirryttiin sinne… Tämän pyhän ajaksi tänne on jäänyt vain neljä tyttöä, poikia kuitenkin toistakymmentä. Tulin juuri keittiöltä. Rankisen täti oli keittiötyövuorossa. Hänellä on tapana jutella taukoamatta ja pääasiassa hän kertoo tyttäristään. Puhetta valuu ja valuu, solkenaan.

”Se on sitten kumma otus se meidän Inkeri! Se hinkui telkkaria niin paljon, että näytti siltä kuin syttyisi tuleen heti paikalla. Ja nyt, kun telkkari on ostettu, se katsoo sitä kaikkein vähiten! Aila ja isä kyllä katsovat melkein aina, mutta Inkeri ei…”

Hetken tauko, sitten: ”Minulla kun nuo hampaat ovat kiusanneet monta monituista viikkoa. Viimeinen otettiin alhaalta tässä muuan viikko sitten. Ylhäällä tulehtuivat ikenet ja kun minä sitten kävin Rantasella ja vaadin penisilliinikuuria, sanoi lääkäri, että paikka on liian suuri. Sitten se porasi sen pienemmäksi ja nythän tuo on vähän hellittänyt. Mutta tuo alaleuka… Syöttekö te paljon vaniljakastiketta, jos minä teen sitä? Minä olen aina sanonut tytöilleni, että voisin melkein nukkua vaniljakastikkeessa…”

Joskus korvat väsyvät, mutta ei sitä kukaan viitsi tädille näyttää, koetetaan vain olla kuuntelevinamme. Kiltti hän kyllä on. Keitti meille äskenkin kahvia ja pahoitteli sitä, ettei ollut muistanut tuoda kotoaan tuoretta pullaa, ”kun tuo koulun pulla on niin kuivaa”. Mutta illalla hän lupasi keittää toiset kahvit ja tuoda sitä pullaansa. Nyt minustakin on vähän mukavampi olla asuntolassa, kun saa joskus ”kaffettakin”.

Ulkona lentää vettäräntää. Siitä huolimatta olen aikeissa lähteä kävelylle Hossan Lakun kanssa, sillä meistä kummastakin on ihana rompsutella sateessa. Sieltä tultua on kiva käpertyä kirjan ääreen.

ASUNTOLAELÄMÄÄ 1.

Kirkonkylän asuntola on käynyt ahtaaksi ja osa sen entisistä asukeista, muun muassa me Kuuselan koulusta tulleet joudumme kulkemaan linjurilla yöksi Sakaran koulun asuntolaan, ei sovitakaan enää siihen entiseen. Meitä kai voi nakella minne vain…

Sakarassa ei ulkoilutunneilla ole oikein tekemistä ja niinpä me seilaillaan pitkin sivuteitä ja viitostien reunamia paikalliseen nuorisoon tutustumassa.

Eräänä pimeänä iltana jäi rinnakkaisluokalla oleva tyttö ohi ajavan moottoripyörän ruhjomaksi. Ambulanssi saatiin hälytettyä, kun joku juoksi kiidättämään asuntolaan sanaa. Tyttö viipyi sairaalassa kauan, sillä hänen jalkansa jouduttiin leikkaamaan ja siihen jäi pysyvä merkki kolarista. Onneksi jäi vain pieni muisto, sillä olisihan siinä voinut käydä paljon pahemminkin. Ainekset siihen olivat ainakin erinomaiset, sillä katuvaloja ei ole ja oikeastaan me kuljetaan holtittomissa ryppäissä tien vierustoilla, kuten eräs asuntolan tädeistä huomautti.

Tämän jälkeen annettiin tarkemmat ohjeet siitä, minne saadaan mennä ja minne ei. Valvota sitä ei sen kummemmin ja entinen meno näyttää jatkuvan, nyt vain koetetaan muistaa pitää huoli ettei satuta asuntolanhoitajan tai jonkun muun tädin silmien eteen kiellettyjä polkuja tallatessamme. Siitä huolimatta enemmiltä onnettomuuksilta on ainakin tähän asti vältytty.

AMERIKANTÄTI

Sain viimeisistä matikan kokeista peräti kuutosen, joten nu­meroni oli todistuksessa 5! Ei siis ehtoja.

KEVÄTAAMU

On kevätaamu.

Linnut laulelevat.

Pois mennyt on öinen haamu,

purot vilkkaasti solisevat.

On tullut kevät!

Sen huomaa jokainen.

Jo päättynevät

työt talven tuskallisen.

Kevät koittaa

Suomenkin saloille.

Pikkulinnut virsiään soittaa.

Niiden lailla minäkin

veisata tahtoisin,

riemun  taivaalle helisevän haluaisin;

pian koittaahan vapaus,

ihana Vapaus!

Tänä aamuna meiltä lähti hyvin hyvin harvinainen vieras. Hilja-täti, isän Amerikassa asuvan Eino-veljen pulleahko, jo aika iäkäs vaimo. Pölähti toissapäivänä pihaan ihan yllättäen taksilla, ei ollut edes kirjeellä varoittanut tulostaan. Isäkään ei ole koskaan nähnyt tätä veljeä, sillä heillä on niin suuri ikäero ja setä oli muuttanut rapakon taa jo ennen isän syntymää.

Alussa äiti kauhistui odottamattomasta, hienosta vieraasta – mitä hänelle tarjota? No, mitäpä muuta kuin mitä talosta löytyi. Onneksi oli ainakin lihaa, maitoa, leipää ja voita, niin, ja kalaa! Täti viihtyi meillä vain kaksi yötä. Nukkui yksin kamarissa ja me muut pirtissä ja vinttihuoneessa. Varmaankin häntä hirvitti sellai­nen ahtaus ja mukavuuksien puute – ei suihkua, ei sisävessaa, vain nokinen savusauna ja suurireikäinen ulkohuusi. Lähtiessään hän sanoi meille tytöille, että vielä jos­kus tavataan... Taksilla lähti, jonkun kaupassakävijän mukana varmaan kutsui senkin.

Olin mahdottoman innoissani amerikantädistä. Tulihan hän lännen mailta, seudulta, josta kertovia kirjoja olin ahmimalla ahminut. Utelin häneltä, oliko hän milloinkaan ratsastanut, koska lännen kirjoissa kaikki ratsastivat enkä voinut kuvitellakaan amerikkalaista ilman hevosta. Hilja-täti nauroi makeasti ja sanoi joskus kokeilleen­sa, mutta siihen se oli sitten jäänytkin. Olin pettynyt. Olisin niin halunnut ensikäden tietoja siitä, miltä ratsastaminen tuntui!

TÄYTTYMYSTÄ

Asuntolanhoitaja on ”särkynyt" ja makaa sairaalassa. Vaikka hän on niin kamalan ankara, niin pyydän silti Jumalal­ta, että hän paranisi… Kaikki tädit tosin uhkaavat lähteä silloin pois, sillä hän on niin tiukka heillekin, etteivät herkimmät jaksa. Riina-tätikin oli aikonut lähteä, vaikka hän vasta toissaviikolla löi kanssani kättä päälle ettei lähde pois ennen kuin ajetaan. Ra­kastan häntä niin, että sydämeen koskee!

Historian opettajana meillä on tiukka Helvi eikä hänen tunneilleen juurikaan uskalleta tulla valmistautumatta. Kun hän kyselee läksynä olleita asioita, hän kopsuttelee karttakepillä lattiaan merkiksi siitä, että se, ken ei vastausta tiedä, nousee tottelevaisesti ja häpeissään seisomaan pulpettinsa vierelle. Sitten opettaja merkkaa muistivihkoonsa tietämättömien nimet ja se kuulemma vaikuttaa tulevaan todistusnumeroon.

Minun aikani lentää yleensä niin tiiviisti lainakirjojen parissa, että jopa historian läksytkin saattavat hyvinkin unohtua lukematta. Vaikka ne olisi niin helppo opetella vihkosta, johon opettaja kirjoituttaa taululle tekemänsä ryhmitellyt tiivistelmät alanumerointeineen, niin minä aina lykkään ja lykkään lukemista, eivätkähän ne jää kunnolla päähän enää siinä vaiheessa kun niitä hätäisesti koettaa tunnin alussa silmäillä. Häpeä on kuitenkin niin suuri, että jos joutuu yhtenään nousemaan, niin vähitellen on ihan pakko edes jonkin verran yrittää asuntolassakin läksyjä vilkuilla, vaikka seikkailunhalu joskus houkutteleekin kokeilemaan onneaan - jospa se opettaja ei sattuisikaan kysymään, vaikka ei viittaisikaan tai jos muka viittaa, niin joutuessaan vastaamaan on yritettävä vastata pyöreästi…

Mutta toiset aineet ne kyllä taitavat jäädä pelkän tuntiopetuksen varaan. Onneksi minulla on kohtalaisen hyvä muisti, että jotenkin pärjään niinkin. Niin, paitsi matikassa… Kylmä totuus nimittäin on, että sain viimeksi kokeista kolmosen!

Joku tiesi kertoa, että joillekin on Helsingistä lähetelty paketteja vielä jälkeenkinpäin, varmaankin juuri niille, joiden osoitteet oli otettu ylös… Miksi sitä ei muka voitu tehdä kaikille mukana olijoille? Se tuntuu kyllä pahalta, loukkaukselta suorastaan; ikään kuin kaikki eivät olisi olleet samanarvoisia…

Kolmen viikon yhtämittaisen asuntolaputken jälkeen kotiuduttuani sain käsiini Kuluttaja-lehden lähettämän pikkupaketin, josta löytyi kirja nimeltään Palmikkopäinen tyttö.  Se on minulle jo toinen palkinto kirjoittamisesta. Ensimmäisen sain kansakoulun raittiuskilpakirjoituksiin osallistumisesta. Se oli pelkkä ohut kirjanen vain, tämä on sentään ihan oikea kirja, kovakantinenkin vielä. Sen saatuani minulle tuli ihan mahtavan oloinen tunne, jotenkin ihanan täyttymyksellinen...

IHANUUKSIEN IHMEMAA

Täällästä sitten ollaan, ihanuuksien ihmemaassa! Keskikoulussa. Ja koulurakennuksen toisessa päässä olevassa asuntolassa tietysti, kuinkas muuten. Me korveneläjät kun nyt olemme niitä elättejä, mikä joskus tuntuu tosi hävettävältä. Mutta ei minulla ainakaan mitenkään muuten olisi keskikoulumahdollisuutta ollutkaan...

Ensimmäisenä päivänä taisin kyllä hortoilla ihan pöpperöisenä, epäilinpä peräti unta näkeväni kun kaikki täällä huoneessa näytti niin tutulta, kuin olisin nähnyt sen joskus... Jotain unenomaista keikkuu tuolla jossain muistin kätköissä, mutta kovin utuisesti.

Meidän huoneeseen mahtuu kuusi tyttöä, joista kaksi on aina viikon kerrallaan järjestäjinä, luutuavat lattian ja huolehtivat, että paikat jäävät kouluun lähtiessä siistiin kuntoon. Käytävät koetetaan nuohota vuoroviikoin naapurihuoneiden tyttöjen kanssa. En kyllä yhtään käsitä, miksi joka ikinen aamu pitää luututa, koska sukkasillaanhan me kuljetaan, mutta sitä samaahan taisin ihmetellä jo kansakoulussakin… Ruokasalivuoroilla me katetaan ja korjataan ja pyyhitään pöytiä, lakaistaan lattioita ja autetaan keittiössä astioiden kuivaamisessa.


Noin kahden tai kolmen viikon välein pääsen pyörähtämään yhden yön verran ko­tona, joskus kyllä jää väliin useampikin viikko. Vain kuukausiloman aikana saadaan viipyä toinenkin yö. Kokkoniemellehän ei kulje linja-autoa, joten me suhautetaan väli hienosti taksilla Ensilän tienhaarasta. Onneksi meitä on iso jouk­ko kustannuksia jakamassa ja taksimieskin on äidin serkku. Minusta tun­tuu, että hän kuskaa meitä vähän halvemmalla kuin kuuluisikaan.

Joskus koti-ikävä kuristaa kovastikin ja toisinaan meinaa katkeruus tavoitella kun muilla kokkoniemeläisillä on varaa käydä kotona useammin kuin minulla, mutta turha siitä on uikuttaa kerta rahaa ei ole. Milloinpa sitä olisi ollutkaan? Täytyy takoa päähän kiitollisuutta siitä, että yleensäkin kouluun pääsin - itsehän tätä kinusin!

Tädit ovat mukavia, Riina-täti varsinkin. Hän on niin ihana ja välittävä ja sen on näköjään huomannut yks Niilokin. Joskus me kurkitaan salaa ikkunasta kun he hyvästelevät portin luona. Vakoillaan, pussaavatko ja jos pussaavat, on melkein pakko kiljaista, niin jännältä se tuntuu… Sitten on sukastava kiireesti peiton alle ja teeskenneltävä nukkuvaa, sillä asuntolanhoitaja on hyvin hyvin ankara, pelottava suorastaan, tädeillekin kuulemma.

Me aloitettiin toiselta luokalta, koska Suomussalmella ei ole vielä ollenkaan ensimmäistä luokkaa. Anja muuten meni suoraan kolmannelle, se oli silloin ainoa aloitusmahdollisuus…

Ensimmäisenä aamuna kun oltiin löydetty istumapaikat ja luokanvalvoja saatu paikalle, noustiin aluksi tietysti seisomaan. Opettaja tervehti, antoi luvan istuutua ja rupesi pitämään nimenhuutoa. Minun ääneni tärisi ja raakkui kuin variksella ikään ainakin omissa korvissani noustessani ilmoittamaan olevani paikalla.

Katsellessani vaivihkaa ympärilleni huomasin kirkuvan eron maalikylän lasten ja omien vetimieni välillä, vaikka olin saanutkin uusia vaatteita. Eräänkin Inkerin noustua vuorollaan ylös ahmin haikein silmin hänen farkkuhamettaan, joka oli kiinni­tetty muodikkailla twist-henkseleillä. Muutenkin hän oli kovin tällätty, huulipunaakin… ja lyhyet, taidolla leikatut hiukset olivat taatusti kampaajan jäljiltä. Onhan minullakin lyhyt tukka, mutta sen on leikannut Hilma-serkku. Kai sekin on ainakin joskus kohtalaisen asennossa, jos vain muistan kammata… No pysyy se nyt pois silmiltä kuitenkin. Mutta että huulipunaa!

 Välitunnilla sattui sitten vähän nolo juttu. Koulun por­tista astui näet pari opettajaa ja hämmästyksekseni tunsin toi­sen. Hän oli Martti-opettaja, Helsinki-retken ohjaaja! Nii­asin tervehdykseksi ja hän selitti isolla äänellä kumppanilleen, että "Tuolla tytöllä on sitten mahottoman hyvä lauluääni." Punas­tuin tietenkin joutuessani näin huomion kohteeksi, vaikka hoksasinkin, että opetta­ja sotki minut taas siihen reissulla mukana olleeseen toiseen tyttöön, joka oli ihan minun näköiseni, ylähuulen syntymämerkkiä myöten. Onneksi välitunti loppui ja pää­sin uteliaiden töllöttäjien keskeltä omaan luokkaan takaisin.

Luisteluunkin täällä olisi kyllä ihana mahdollisuus, mutta koska en voi edes haaveilla oikeista kaunokeista, käyn luistinradan reunalla kateilemassa kun toiset kiitävät kentän laidasta toiseen. Onhan meillä kotona kyllä jonkinlai­set luihakit, puusta ja sahanteristä tehdyt, mutta kehtaapa niitä varmaankaan tänne tuoda, kun toisilla on kaupasta ostetut hienokit!!!

Ulkoilutunneilla on mukavaa. Ja jännää… Joka iltahan meidät komennetaan läksyjen jälkeen ulos tietyksi ajaksi, sama tyyli kuin kansakoulussakin. Meidän kun on saatava sitä raitista ilmaa ja pakkasta! Siellä me kävellään ympäri kirkonkylää sekaisin niin pojat kuin tytötkin, kiusoittelemme toisiamme sieppaamalla hattuja yms. Tälläkin viikolla nappasin yhdeltä Koposelta hatun (hän kutsuu minua Pastoriksi, kai siksi kun puhun niin paljon) ja tulla leuhotin sen kanssa sisälle. Hattu haisi kama­lasti tupakille ja siksi kai päässäni koko loppuillan jyskyttikin… 

KANGASPÄÄLLYSTEINEN HARMAA PÄIVÄKIRJA

Ilta on ollut pitkä. Savusaunan tuoksuva lämpö väreilee vielä iholla kun Pihla istahtaa päiväkirjat sylissään vinttihuoneen lattialle. Eihän niitä rannalla vielä voi säilyttää, keskeneräisessä mökissä, jossa lentelee jos minkämoista lastua ja pärtöä ynnä muuta rakennusjätettä, takaisin ne on pitänyt kuskata, piilottaa vinttihuoneen tiiliskivistä kasatun heilakan ja heppoisen kirjahyllyn taakse.

Pilvi nukkuu alas lasketun hetekan puoliskolla ettei tipahtaisi, Tapsa kuorsaa toisessa puoliskossa. Pihlan patjavuode on lattialla, Pilvin sängyn vieressä.

Jännittää, vatsasta kouristaa tutunoloisesti. Lapsuuden ja nuoruuden menneet vuodet odottavat sylissä uudelleenlöytämistään.

Kangaspäällysteinen harmaa päiväkirja on varhaisin ja sen kansi hulvauttaa esiin pitkät asuntolaviikot, katkeran koti-ikävän, lohduttoman yksinäisyyden, ystävättömyyden ja viiltävän köyhyyden. Kädet täristen hän avaa sen ensimmäisenä. 

Kansakoulunaikaiset merkinnät lipuvat nopeasti silmissä, ne tuntuvat olevan paremmin muistissa kuin keskikoulu ja sen jälkeiset tapahtumat, joten silmien juoksu pysähtyy vasta ensimmäiseen keskikoulusta kertovaan muistiinpanoon.

Kotona taas (jatkuu)

Illemmalla Pihla vetäytyy rannalle. Pilvi nukkuu vaunuissaan rantakuusen varjoissa. Miehet jatkavat kalskettaan. Aurinko helmeilee järven sinisillä laineilla, jotka hiljaa liplatellen pussailevat rantahietikkoa. Pihla lojahtaa pitkäkseen ja nostaa käsivartensa päänaluseksi. 

Voiko tämän ihanampaa paikkaa olla päällä maan? Oi, kiitos… Kiitos!


Että hän saikin tämän kaiken kokea, oman mökin ja erityisesti lapsen syntymän, sittenkin! Tuoreena kulkevat vuoden takaiset muistikuvat ensimmäisestä odotuksesta. Miten hän ylioppilastalon yksinäisessä huoneessaan mahtavan tunneryöpyn vallassa oli vaipunut polvilleen ja kiittänyt, kiittänyt… suitsuttanut sydämestään kultaisia säderyöppyjä korkeuksiin… Ja muutaman kuukauden päästä iltayöllä nyyhkyttänyt katkerasti Kuusamon sairaalassa, ihanan, ikävöidyn lapsensa kaarimaljassa verisenä möykkynä, tulonsa peruneena juuri nähneenä, kysymykset mielessä risteillen.  

Mitä tein, ettet halunnut syntyä syliini? Tulla hellittäväkseni? Niin olin riemuiten sinua odottanut…


Hänen ei olisi pitänyt nähdä sitä möykkyä, oli vain vahingossa osunut kansliaan hoitajan tutkiessa sitä, sillä eihän hän keskenmenon jälkeen mitenkään ollut osannut maata paikoillaan vaan oli lähtenyt levottomaan harhailuun – ja paennut takaisin vuoteelleen, antanut vallan epätoivolleen.


Viereisessä vuoteessa oli nukkunut nuori tyttö, jolle samana päivänä oli tehty abortti. Pihla oli kuullut hänen vannovan, ettei ikinä tekisi lapsia…  Yökkö oli tullut hänen perässään huoneeseen, silitellyt hiuksia, puhellut lempeällä äänellä, koettanut lohduttaa. Se ei kuitenkaan ollut voinut estää kyyneleitä valumasta. Niiden vana oli virrannut poskien yli, loputtomasti, lohduttomasti.


Herra, miten näin voi käydä? Miten annoit näin tapahtua? Kuinka sinä saatoit?


Poutapilvet kiemuroivat taivaan sinessä, Pihlan sielu lennähtää valkoisen pumpulipilven sisään, sukeltelee siellä, levähtää suloisen pehmoisessa hattaravuoteessa…


Vaunuista ilmoitetaan hennosti, että jotain tärkeää puuttuu ja Pihla kampeutuu ylös. Hämmästyen hän huomaa olevansa kaksin lapsensa kanssa, vaikka jotenkin hänellä on tunne kuin olisi juuri keskustellut tonttuystäviensä kanssa, pidellyt sylissään Helenan poikaakin, joka oli jokellellut ja kurottautunut kohti Pilvin pyöreänä rusottavaa jalkaa. Pojan nimi pyörii kielellä… Jokin teellä alkava se oli… Teemu? Niin, Teemuhan se oli… Ja Kaapo kuulemma työskentelee saunatonttuna, Annan ajoittain avustaessa… Rennen saki oli muuttanut pois ja… Huh. Olikohan hän uinahtanut? Nähnyt unta?


Taas?

1. KOTONA TAAS

Rintarepussa tuhisee keväällä syntynyt Pilvi-vauva, kainalossa keikkuvat vintin pahvilaatikoissa vuosikausia uinailleet päiväkirjat. Pihlan mieli halaa lukemaan niitä, hän haluaa palauttaa mieleensä lapsuus- ja nuoruusvuosien menneet hetket, jotka tuntuvat välillä hukkuvan kaikenmaailman kiireeseen ja hälyyn, häipyvän epämääräiseen mutuun.

Rannalla kalskaa kirves moottorisahan säestämänä. Tapsan synnyinkodin entinen sauna, sittemmin autotalli on muuntautumassa pikkuruiseksi kesämökiksi. Tapsan isä sitä on ruvennut väsäämään, eihän heillä itsellään siihen varaa ja tokkopa taitoakaan olisi ollut.

Kävellessään Pihla kelaa ohikiitäneitä vuosia, keskikoulua, lukiota, yliopistoa. Tapsa oli löytynyt lukiosta, Pihlan taakse sijoitetun pulpetin äärestä. Nyt hän on jo työelämässä ja Pihlankin opiskelu loppuisi tulevana lukuvuonna.

Sitäkin hän miettii, kuinka heidän yhteytensä syntymäkotikuntaankin on nyt vahvistunut, paikkaan, josta maailmalle oli lennetty, paikkaan, jota rakastettiin, jonne aina oli ikävöity. Hänen on vaikea käsittää, miksi joku häpeilee tätä aikoinaan Ryysyrannan nimen ristikseen saanutta maankolkkaa niin ettei kehtaa edes paljastaa olevansa täältä kotoisin…


Mitä hävettävää omassa synnyinseudussa voisi olla? Siltähän on kuitenkin saatu elämiseen tarvittavat alkueväät. Ja jos kerran rakastaa vanhempiaan ja isovanhempiaan, niin miten on mahdollista hävetä juuriaan, sillä samallahan halveksunta kohdistuu automaattisesti heihinkin? Nämähän sinne maankolkkaan olivat hakeutuneet ja sieltä perheelleen elinsijan etsineet. Sitä paitsi Pihlan käsityksen mukaan jokainen osallistuu aina tulevan elinkaarensa tienhaarojen suunnitteluun ja etsii ennen syntymistään senkertaisen elämän tuomiin opetusaiheisiin tarvitsemansa perheet ja ympäristöt, joten eikö ylenkatsoja polje siinä ohessa vahingossa itseäänkin?

Mutta voiko sellainen ihminen olla ihan oikeasti elävästä elämästä tietoinen? Pohtiiko hän elämän tarkoitusta? Osaako hän antaa omalle jälkipolvelleen oikeaa tietoa vai kasvaako hänenkin ymmärryskykynsä ja suvaitsevaisuutensa vasta sielun kehityksen myötä, jolloin juuretkin pääsevät kaivautumaan syvemmälle? Toivottavasti.

Äkkiä korvat tavoittavat etäisen kaiun. Selenaa… helisee kallioilla. Hän hätkähtää, rypistää otsaansa ja pysähtyy. Jokin sitkeä muisto pyrkii tietoisuuteen. Läheltä kuuluva iloinen naurahdus avaa viimein muistojen lukon. 

Selena ja Helena! Heidät oli maailman kiire ja touhu karkoittanut kokonaan!


Pilvi inahtaa. Hellästi Pihla silittää lapsen selkää, tämä kääntää hiukan päätään ja jatkaa uniaan äidin rintaa vasten.


Miten kallis aarre heille onkaan suotu sen ensimmäisen menetyksen jälkeen!


Sydän tulvehtii kiitoksista.


Nuku pieni kulta, nuku aarteeni. Äiti on tässä…


Hän suukottaa pientä kaljuhaituvaista päälakea ja tähyilee ympärilleen, näkyisikö lapsuuden leikkitovereita missään ja hetken hän kuvitteleekin erottavansa jonkin vilahduksen kauempana. Palaisivatkohan hekin mökin myötä?


Pilvi rupeaa itkemään, kipristää jalkojaan ja Pihla istahtaa kannolle. Silmissä hämärtää omituisen tutunoloisesti. Hämmennyksissään hän ravistaa päätään ja ryhtyy availemaan lapsen pukua. Kiristääköhän jostakin kohtaa? Työ keskeytyy kun hän äkkää eteen ilmestyneen harsomaisen olennon. Tämä virnistää veitikkamaisesti.


- Oi, Selenahan siinä! oivallus lävistää kehon. Haltioituneena hän pomppaa pystyyn.


- Missä olet ollut? mieleen häivähtää kysymys, mutta samassa Pilvi purskauttaa happamantuoksuisen pulauksen puserolle ja Selena katoaa.

4. AMERIKANTÄTI

Historianopettajana meillä on tiukka Helvi eikä hänen tunneilleen juurikaan uskalleta tulla valmistautumatta. Kun hän kyselee läksynä olleita asioita, hän kopsuttelee karttakepillä lattiaan merkiksi siitä, että se, joka ei tiedä vastausta, nousee tottelevaisesti ja häpeissään seisomaan pulpettinsa vierelle. Sitten opettaja merkkaa muistivihkoonsa tietämättömien nimet ja se kuulemma vaikuttaa tulevaan todistusnumeroon.

Minun aikani lentää yleensä niin tiiviisti omien lainakirjojeni parissa, että historian läksyt saattavat hyvinkin unohtua lukematta. Vaikka ne olisi niin helppo opetella vihkosta, johon opettaja kirjoituttaa taululle tekemänsä ryhmitellyt tiivistelmät alanumerointeineen, niin minä aina lykkään ja lykkään lukemista, eivätkähän ne jää kunnolla päähän enää siinä vaiheessa, kun niitä hätäisesti koettaa tunnin alussa silmäillä. Häpeä on kuitenkin niin suuri, että jos joutuu yhtenään nousemaan, niin vähitellen on ihan pakko edes jonkin verran yrittää asuntolassakin läksyjä vilkuilla, vaikka seikkailunhalu joskus houkutteleekin kokeilemaan onneaan - jospa se opettaja ei sattuisikaan kysymään, vaikka ei viittaisikaan tai jos muka viittaa, niin joutuessaan vastaamaan on yritettävä vastata pyöreästi…

Mutta toiset aineet ne kyllä taitavat jäädä tuntiopetuksen varaan. Onneksi mulla on kohtalaisen hyvä muisti, että jotenkin pärjään niinkin. Niin, paitsi matikassa.

Kuulin muuten, että joillekin oli Helsingistä lähetelty paketteja vielä jälkeenkinpäin, varmaan niille, joiden osoitteet otettiin ylös… Miksi sitä ei voitu tehdä kaikille mukana olijoille? Se tuntui kyllä pahalta, loukkaukselta suorastaan; ikään kuin kaikki eivät olisi olleet samanarvoisia.

  

Olen ollut taas Suomussalmella kolme viikkoa yhteen menoon.

  

Posti oli tuonut minulle Kuluttajalta palkkioksi kirjan nimeltä Palmikkopäinen tyttö. Se on minulle jo toinen palkinto kirjoittamisesta. Ensimmäisen sain kansakoulun raittiuskilpakirjoituksiin osallistumisesta. Se oli pelkkä ohut kirjanen vain, tämä on sentään ihan oikea kirja, kovakantinenkin vielä. Sen saatuani minulle tuli ihan mahtavan oloinen tunne, jotenkin ihanan täyttymyksellinen... 

3. RUNOILIJA?

Joululoma, ensimmäinen keskikoulun alkamisen jälkeen. Sitä ennen vietin asuntolassa kaksi ja puoli viikkoa yhteen menoon. Kyllähän minulla kauhean ikävä kotiin jo olikin, varsinkin sil­loin, kun sain kotoa paketin, jossa oli isän kirkolta ostamat joulujuhlavaatteet, sininen teryleenihame ja valkoinen pusero. Mukana oli myös Hillan kir­je, jossa hän kertoi heidän odottaneen minua koko edellisen lau­antai-illan ja pettyneen, kun auto ei pysähtynytkään maantien päästä palatessaan.

  

Silloin olin kyllä itkun partaalla, mutta miten olisin voinutkaan tuhlata vanhempieni varoja pakolliseen taksi­kyytiin, kun heillä jo muutenkin on niin tiukkaa? Kyllähän minä siellä asuntolassa aina jotenkin pärjään lainakirjojeni turvin; ne toki tuovat sisältöä päiviin, vaikka eivät rakkaita lähemmäksi saakaan loihdittua.

  

Joululomaa olisi nyt kokonaista kolme pitkää viikkoa. Me vissiin mekastamme ja tappelemme vähän liikaa, koska äiti aina silloin tällöin huokaa toivovansa loman jo loppuvan, vaikka ei kai hän sitä ihan tosissaan halua, mutta kun meillä nyt vain sattuu olemaan niin pienet tilat, että joudutaan väkiselläkin pyörimään kaiket päivät toistemme jaloissa, joten yhteentörmäyksiltä ei voi välttyä.

  

Silmäilin pöydän ääressä Kuluttaja-lehteä hajamielisesti, aukaisin Pikku Kuluttaja -sivun ja annoin katseeni lipua kirjoitusten yli. Ne kiinnostavat aina, koska sinne on painettu lasten omia juttuja.

  

Äkkiä silmäni takertuivat runoon, jonka oli kirjoittanut Tipsukka. Häkeltyneenä tavasin tavaamistani sitä ja sitten leiskahti valtava ihastuksen aalto rintaan: siinä se nyt oli, minun ikioma sepustukseni! Olin lähettänyt syyspimeiden aikaan Pikku Kuluttaja-palstalle Pimeyttä-nimisen runon ja nyt se siis oli julkaistu.

  

Runo oli syntynyt eräänä kuuttomana lauantai-iltana kotona, kun yritin ikävystyneenä tähyillä ikkunasta ulos saadakseni selville, vilahtaisiko siellä yhdenkään tonttuystävän kasvoja. Heitä kaipaan yhä… Kun ketään ei näkynyt, ei kuulunut, rupesi kynä tekemään sanoja vihkon sivulle ja tässä ne nyt yllättäen hyppäsivät lehden aukeamalta silmilleni.

PIMEYTTÄ

Pimeyden peikko saapuu.

Mukanaan se tuo mustan vaipan,

jonka laskee maan ylle.

Tulee aivan pimeää.

Mustaa, loppumattomalta

tuntuvaa mustaa

on kaikkialla.

Ei kukaan näe pimeässä -

mahtaako kissakaan.

Kuvittelen pimeyden

syväntummaksi vaipaksi,

jonka mustan peikon

pehmeä ja hyväilevä

käsi laskee.

Tipsukka, 14 v. Suomussalmi.

Se se on! Luin runon vielä kerran varmistaakseni, että kyllä, kyllä se minun on. Vasta sitten kiikutin lehden äidille. ”Katso, tuon olen minä kirjoittanut.”

  

Yllättyneenä äiti luki runon ja antoi lehden isälle. ”Sitäkö sinä rustasitkin tässä yhtenä iltana, kun vilkuilit ulos ja olit ihan umpikuuro kaikelle, mitä sinulle sanottiin?” hän tuumasi ja hymyili. Sehän näytti lähes ylpeältä!

  

”Katohan, isäkin sanoi ja pisti pillitupakin suuhunsa. ”Tuommostahan se taitaa olla,” hän lisäsi runon luettuaan. ”Pimeys.”

  

Tanssin pitkin pirttiä rutistaen lehteä syliini. Olin runoilija, runoilija, ruu-noi-lii-ja!

  

Riemuissani kertasin hengentuotteeni ihania rivejä, sen suloisia sanoja ja mustina tanssahtelevia kirjaimia yhä uudelleen ja uudelleen. Lattialla selälläni, pirtin pitkällä penkillä mahallani, puusängyn päällä jalka toisen päälle heitettynä, loputtomiin…

  

Sitten rupesin miettimään, kannattikohan tätä kertoakaan kenellekään muulle. Olisiko se leuhkimista? Siltä se ainakin nyt tuntuu. Pohdin, mahtoivatkohan muut tutut niitä sivuja juuri vilkuillakaan ja jos vilkuilivatkin, niin eivätpä tainneet tietää, kenen käden tuotoksia paraikaa silmäilivät…

  

Lainakirjani olen lukenut jo ajat sitten ja sielu huutaa uutta sisältöä ajatuksille!

2. ICH BIN, DU BIST...

Luokan pehmeään seinään ilmestyi varsin pian reikiä, joista avautui  erinomainen tiirauspaikka salin tapahtumiin ja tietysti vakoilupaikka oli ahkerassa käytössä.

  

Olin järjestäjänä Mirjamin kanssa. Tämä kurkisteli väliseinän aukosta voimistelusalin puolel­le, sillä sieltä kuului musiikkia ja hän halusi nähdä, kenelle piano noin ihanasti liprusi.

  

No sehän luritteli ja liplatti, lepatti ja lauloi erään viidesluokkalaisen pojan sormien alla, pojan, joka oli ikäistään kehittyneempi, kookas, jo parranhaivenia leuassaan. Hän harrasti pianonsoittoa ja hänellä oli lupa harjoitella välitunneilla.

  

”Hei, tule äkkiä tänne!” kuiskasi Mirjami kiihtyneenä.

  

Ryntäsin uteliaana toi­sen tirkistysreiän ääreen. Soittajapojan vierelle oli ilmestynyt nuori naisopettaja. Hän laski kätensä pojan harteille ja tämä nousi seisomaan kietoen molemmat kätensä opettajan vyötäisille. Vilkaisimme Mirjamin kanssa  tyrmistyneinä toisiimme. Olimmehan me toki kuulleet juoruja, mutta että ne sittenkin olivat tosia…

  

Pariskunta syleili hetken ja lähti sitten kävelemään hitaasti käsivarret toistensa ympärillä pukuhuoneisiin päin. Järkyttyneinä läpsähdimme istumaan lähimpiin tuoleihin osaamatta sanoa mitään, tuijotimme vain toisiimme.

  

”Sillä lailla!” inahti Mirjami vähän huterolla äänellä.

  

Minä en osannut sanoa mitään, juttu tuntui täysin mahdottomalta enkä koko loppupäivänä saanut silmistäni noita kahta, oppilasta ja opettajaa, vieläpä naimisissa olevaa opettajaa, jolla oli ilmeisesti omia lapsiakin! Voiko oikeasti tuollaista tapahtuakaan?

  

Saksanopettaja asteli luokkaan ja tunti alkoi. Istuin viimeisessä pulpetissa näkemääni yhä mielessäni puiden. Havahduin kuullessani nimeni. En tiennyt, mitä opettaja oli kysynyt, mutta en kehdannut sanoa sitä, joten hämmennyksissäni vetäisin vieressäni roikkuvan ikkunaverhon eteeni ja nojauduin tuolillani takakenoon seinää vasten. Luokka hörähti.

  

”Pihla, mene ulos!”

  

Kurkkasin verhon takaa hölmistyneenä. Enhän ollut tehnyt mitään, en ainakaan häirinnyt.

  

”Mene ulos ja pysy siellä välituntiin asti!”

  

Tulipunaisena ja loukkaantuneena nousin ja pujottelin hiljentyneitten tovereitteni välistä käytäväl­le. Hävetti kamalasti! Entä jos joku nyt näkee minut ja kummastelee? Arvaa varmaankin, että ulos on ajettu!

  

Kiertelin pitkin käytäviä, istuin välillä portaillakin ja sitten kuulin kauhukseni keskustelua. Opettajia oli tulossa! Nousin kiireesti seisomaan ja olin muka kävelevinäni jonnekin tiettyyn määränpäähän ja kun opettajat olivat koh­dalla, niiasin heille - ja he menivät ohi minulle hajamielisesti nyökäten. Toinen oli pitkäsäärinen tanssijaopettaja, oikein balettitanssija kuulemma, toinen rehtori ja sydämeni pamppaili pelosta, että tämä ottaisi minut puhutteluun. Kovistelisi, mitä tein käytävällä keskellä tuntia.

  

Voimistelusalin näyttämölle vievä ovi oli raollaan ja epäröiden nousin sen takana olevia portaita ylös. Vastapäätä oleva esiripun sivuverho heilahti; joku oli poistunut sieltä juuri ennen tuloani. Jännityksestä täristen hiippailin perässä ja huomasin välinevaraston oven sulkeutuvan. Vähin äänin lähestyin sitä ja uskalsin varovasti raottaakin. Ketään ei kuitenkaan näkynyt.

  

Otin hulahulavanteen ja rupesin pyörittämään sitä. Se solahti jalkoihin kuitenkin melkein heti joka kerta kun aloitin ja turhautuneena laitoin sen seinää vasten ja istahdin lattialle pallolaatikkoon nojaten. Aivan hyvin voisin lopputunnin viettää täälläkin.

  

Äkkiä viereltä rupesi kuulumaan kiherrystä ja vilkaistuani sinne hoksasin Annan ja Kaapon. Nämä ripustautuivat kaulaani.

  

”Meille tuli niin kamalan ikävä sinua,” Anna ilmoitti.

   

”Niinpä sitten päätettiin tulla katsomaan, miten sinä voit,” Kaapo jatkoi.

  

Yllätyin iloisesti. ”Miten te tähän aikaan päivästä tänne pääsitte? Eikö teillä ole koulua?”

  

”No, ollaan välitunnilla, mutta kuten muistat, välimatka ei merkitse meille mitään. Hetkessähän me tänne väikyttiin,” Kaapo vastasi huolettomasti.

  

Niin tietysti. Tokihan sen väikkymisen muistin.

  

”Mutta miten te sitten arvasitte minun olevan täällä? Luokassahan nytkin olisin, ellei se opettaja olisi käyttäytynyt niin oudosti,” huokasin.

  

”Katsottiin noista tirkistysrei´istä ja nähtiin, mitä tapahtui. Sitten vain yksinkertaisesti seurattiin sinua,” Anna selitti. Sitten hän hoputti: ”Van terhentäyvyhän nyt, kuten isäsi sanoisi! Tule, niin et jää jälkeen opinnoissasi. Siellä näytti olevan tärkeitä juttuja meneillään.”

  

Reipastuin kömpimään pystyyn ja lähdin tonttusisarusten perään. Nämä hyppäsivät korkealta esiintymislavalta lattialle ja juoksivat halteksiseinän luokse. Seurasin heitä vähän ymmälläni, Anna kurkisti ensimmäisestä tirkistysreiästä, asettui siihen ja vinkkasi meitä toisten aukkojen ääreen.

  

Tälläsin silmäni suhteellisen keskelle seinää puhkaistun reiän kohdalle ja huomasin näkeväni siitä lähes koko luokkahuoneen. Opettajakin seisoi sivutaulun edessä, joten hänen tauluun kirjoittamansa teksti näkyi erinomaisesti.

  

Seinän lähellä olevassa rivissä istuvan Mirjamin pitkät, ruskeat kiharat valuivat tämän silmille, kun hän kumartui kirjoittamaan opettajan taululle malliksi kirjoittamia sanoja. Kurkotin nähdäkseni paremmin, mitä siellä luki.

 

  Ich bin

  du bist

  er, sie, es ist riipusti opettaja ääntäen samalla sanat sitä mukaa kuin kirjoitti.

  

”Luetaanpa nyt kaikki yhdessä,” hän kehotti. Luokka luki kerran, toisen ja kolmannenkin. Huuleni liikkuivat toisten mukana. ”Mitä nuo sitten tarkoittavat?” kummastelin. ”Kai se on selittänyt noille aikaisemmin,” päättelin lopulta.

  

”Ja monikkomuodot kuuluvat näin,” opettaja jatkoi ja kääntyi raapustamaan taululle jatkaen samalla taas tekstinsä ääneen lukemista.

 

  wir sind

  ihr seid

  sie sind

  Sie sind

  ”Minkähän takia se opettaja laittoi tuon sie sindin kaksi kertaa ja toisen sien vielä isolla? Tulikohan sille erehdys?” pohdin, mutta liityin sitten taas kuoroon mukaan.

”Kuka lukisi nyt nämä yksin? opettaja tiedusteli.

   

Epäröiviä käsiä nousi sieltä ja täältä. Minäkin viittasin ystävilleni virnistäen ja toistin sitten rimpsun äänettömästi jokaisen lukijan mukana. ”Entä mitä se on suomeksi? Sano nyt, mitä koko ketju tarkoittaa!” koetin viestittää opettajalle.

”Ja kertauksen vuoksi: Mitä nämä sanat tarkoittavatkaan?” opettaja sitten kysäisi kuin olisi kuullut toivomukseni. ”Lauri, sanopa sinä.”

  

Lauri vetäytyi vastahakoisesti seisomaan, kynsäisi korvallistaan ja änkytti: ”Minä olen, sinä olet, se on, ja... tuota tuota…” hän vilkaisi ympärilleen punaisena.

  

”No, mikä se monikon ensimmäinen muoto on?” opettaja yritti auttaa.

  

Laurin korvat hehkuivat violetinpunaisina.

”No, ehkäpä joku auttaa…Inkeri, muistatko sinä?”

  

Inkeri sujahti pulpettien väliselle käytävälle itsevarmuutta uhkuen.

  

”Me olemme, te olette, he ovat,” hän lasketteli. Sitten hän lisäsi: ”Tuossa alussa olisi pitänyt sanoa vielä, että er, sie, es ist tarkoittaa, että hän tai se on…ja tuo viimeinen Sie sind on teitittelymuoto.” Sitten hän istuutui tyytyväisen näköisenä käsillään hameen helman siististi alleen sipaisten.

  

”Sillä laillahan se oli. Voisitko toistaa, Lauri?” opettaja kehotti.

  

Tämä toisti suomennokset tuskin kuuluvalla äänellä ja istuutui sitten pulpettiinsa tiukasti tuijottaen.

  

”Kirjoittakaa nyt nämä vihkoihinne ja opetelkaa seuraavalle tunnille.” Opettaja keräsi kirjansa pöydältä ja jäi odottamaan.

  

Oppilaat lopettelivat muistiinpanonsa, sujauttivat kirjat ja vihkot pulpetteihinsa ja  pomppasivat pystyyn. Rivi kerrallaan poistuttiin käytävälle naulakoiden luokse. 

  

Opettaja tarkisti, että luokkaan jäivät vain järjestäjät (tällä kertaa jäi tosin vain yksi, koska toinen oli ajettu ulos, mietin vähän kitkerästi) ja poistui sitten viimeisenä.

  

Jossain paukahti ovi ja säpsähdin hereille. Missä Anna ja Kaapo olivat? Heitä ei näkynyt missään. Eipä tietenkään, eiväthän he olleet näyttäytyneet muuten kuin unessa sitten turkoosikiven häipymisen.

  

Venyttelin hetken pettyneenä, mutta sitten tuli kiire ja syöksyin voimistelusalin sivuoven kautta käytävälle ja hiippailin huomaamattomasti luokkaan, jossa Mirjami oli pyyhkimässä taulua.

  

”Hei, älä vielä pyyhi, niin minäkin kirjoitan nuo ylös!” hätäännyin.

  

”No voi harmi, kun en tullut ajatelleeksi.” Mirjami pusersi sientä kädessään onnettomana. Sitten hänen katseensa kirkastui: ”Mutta kirjoitettiinhan me paljon muutakin! Saat kopsata minun vihkostani kaiken,” hän lupasi ja niin senkin tunnin anti oli pelastettu.

  

Sen jälkeen varoin visusti tekemästä mitään ylimääräistä tun­nil­la. En halunnut uudistaa kokemusta, vaikka olinkin saanut sen ansiosta tavata vanhat ystäväni. Opettajaan suhteeni jäi varovaisen etäiseksi, niin luokanvalvoja kuin tämä olikin. 

KANGASPÄÄLLYSTEINEN HARMAA PÄIVÄKIRJA

5.

Kylmä tosiasia on, että sain taas matikan kokeesta 3!

Asuntolanhoitaja oli sairaalassa. Nyt hän on päässyt sieltä pois, mutta hän on vielä kuukauden sairaslomalla. Kun hän tulee jälleen töihin, niin kaikki tädit uhkaavat lähteä silloin pois. Hän on niin ankara heillekin, etteivät herkemmät jaksa. Riina-tätikin oli aikonut lähteä, vaikka hän vasta toissaviikolla löi kanssani kättä päälle, että hän ei lähde pois ennen kuin ajetaan!