Kylmä tosiasia on, että sain taas matikan kokeesta 3!
Asuntolanhoitaja oli sairaalassa. Nyt hän on päässyt sieltä pois, mutta hän on vielä kuukauden sairaslomalla. Kun hän tulee jälleen töihin, niin kaikki tädit uhkaavat lähteä silloin pois. Hän on niin ankara heillekin, etteivät herkemmät jaksa. Riina-tätikin oli aikonut lähteä, vaikka hän vasta toissaviikolla löi kanssani kättä päälle, että hän ei lähde pois ennen kuin ajetaan!
Historian opettajana meillä on tiukka Helvi eikä hänen tunneilleen juurikaan uskalleta tulla valmistautumatta. Kun hän kyselee läksynä olleita asioita, hän kopsuttelee karttakepillä lattiaan merkiksi siitä, että se, joka ei tiedä vastausta, nousee tottelevaisesti ja häpeissään seisomaan pulpettinsa vierelle. Sitten opettaja merkkaa muistivihkoonsa tietämättömien nimet ja se kuulemma vaikuttaa tulevaan todistusnumeroon.
Minun aikani lentää yleensä niin tiiviisti omien lainakirjojeni parissa, että historian läksyt saattavat hyvinkin unohtua lukematta. Vaikka ne olisi niin helppo opetella vihkosta, johon opettaja kirjoituttaa taululle tekemänsä ryhmitellyt tiivistelmät alanumerointeineen, niin minä aina lykkään ja lykkään lukemista, eivätkähän ne jää kunnolla päähän enää siinä vaiheessa, kun niitä hätäisesti koettaa tunnin alussa silmäillä. Häpeä on kuitenkin niin suuri, että jos joutuu yhtenään nousemaan, niin vähitellen on ihan pakko edes jonkin verran yrittää asuntolassakin läksyjä vilkuilla, vaikka seikkailunhalu joskus houkutteleekin kokeilemaan onneaan - jospa se opettaja ei sattuisikaan kysymään, vaikka ei viittaisikaan tai jos muka viittaa, niin joutuessaan vastaamaan on yritettävä vastata pyöreästi…
Mutta toiset aineet ne kyllä taitavat jäädä tuntiopetuksen varaan. Onneksi mulla on kohtalaisen hyvä muisti, että jotenkin pärjään niinkin. Niin, paitsi matikassa.
Kuulin muuten, että joillekin oli Helsingistä lähetelty paketteja vielä jälkeenkinpäin, varmaan niille, joiden osoitteet otettiin ylös… Miksi sitä ei voitu tehdä kaikille mukana olijoille? Se tuntui kyllä pahalta, loukkaukselta suorastaan, ikään kuin kaikki eivät olisi olleet samanarvoisia.
Joululoma, ensimmäinen keskikoulun alkamisen jälkeen. Sitä ennen vietin asuntolassa kaksi ja puoli viikkoa yhteen menoon. Kyllähän minulla kauhean ikävä kotiin jo olikin, varsinkin silloin kun sain kotoa paketin, jossa oli isän kirkolta ostamat joulujuhlavaatteet, sininen teryleenihame ja valkoinen pusero. Mukana oli myös Hillan kirje, jossa hän kertoi heidän odottaneen minua koko edellisen lauantai-illan ja pettyneen, kun auto ei pysähtynytkään maantien päästä palatessaan.
Silloin olin kyllä itkun partaalla, mutta miten olisin voinutkaan tuhlata vanhempieni varoja pakolliseen taksikyytiin, kun heillä jo muutenkin on niin tiukkaa? Kyllähän minä siellä asuntolassa aina jotenkin pärjään lainakirjojeni turvin, tuovathan ne sisältöä päiviin, vaikka eivät rakkaita lähemmäksi saakaan loihdittua.
Joululomaa on nyt kokonaista kolme pitkää viikkoa. Me vissiin mekastetaan ja tapellaan vähän liikaa, koska äiti aina silloin tällöin huokaa toivovansa loman jo loppuvan, vaikka ei kai hän sitä ihan tosissaan halua, mutta kun meillä nyt vain sattuu olemaan niin pienet tilat, että joudutaan väkiselläkin pyörimään kaiket päivät toistemme jaloissa, niin yhteentörmäyksiltä ei voi välttyä.
Silmäilin pöydän ääressä Kuluttaja-lehteä hajamielisesti, aukaisin Pikku Kuluttaja -sivun ja annoin katseeni lipua kirjoitusten yli. Ne kiinnostavat aina, koska sinne on painettu lasten omia juttuja.
Äkkiä silmäni takertuivat runoon, jonka oli kirjoittanut Tipsukka. Häkeltyneenä tavasin tavaamistani sitä ja sitten leiskahti valtava ihastuksen aalto rintaan: siinä se nyt oli, minun ikioma sepustukseni! Olin lähettänyt syyspimeiden aikaan Pikku Kuluttajaan runon ja nyt se siis oli julkaistu.
Runo oli syntynyt eräänä kuuttomana lauantai-iltana kotona, kun yritin ikävystyneenä tähyillä ikkunasta ulos saadakseni selville, vilahtaisiko siellä yhdenkään tonttuystävän kasvoja. Heitä kaipaan yhä… Kun ketään ei näkynyt, ei kuulunut, rupesi kynä tekemään sanoja vihkon sivulle ja tässä ne nyt yllättäen hyppäsivät lehden aukeamalta silmilleni.
PIMEYTTÄ
Pimeyden peikko saapuu.
Mukanaan se tuo vaipan,
lämpimän, syväntumman,
jonka laskee maan ylle.
Pehmeästi, hyväillen.
Tulee aivan pimeää...
Ja
musta,
loppumaton musta viitta
leviää kaikkialle.
Tipsukka, 14 v. Suomussalmi.
Se se on! Luin runon vielä kerran varmistaakseni, että kyllä, kyllä se minun on. Vasta sitten kiikutin lehden äidille. ”Katso, tuon olen minä kirjoittanut.”
Yllättyneenä äiti luki runon ja antoi lehden isälle. ”Sitäkö sinä rustasitkin tässä yhtenä iltana, kun vilkuilit ulos ja olit ihan umpikuuro kaikelle, mitä sinulle sanottiin?” hän tuumasi ja hymyili. Sehän näytti lähes ylpeältä!
”Katohan, isäkin sanoi ja pisti pillitupakin suuhunsa. ”Tuommostahan se taitaa olla,” hän lisäsi runon luettuaan. ”Se pimeys.”
Tanssin pitkin pirttiä rutistaen lehteä syliini. Olin runoilija, runoilija, ruu-noi-lii-ja!
Riemuissani kertasin hengentuotteeni ihania rivejä, sen suloisia sanoja ja mustina tanssahtelevia kirjaimia yhä uudelleen ja uudelleen. Lattialla selälläni, pirtin pitkällä penkillä mahallani, puusängyn päällä jalka toisen päälle heitettynä, loputtomiin…
Sitten rupesin miettimään, kannattikohan tätä kertoakaan kenellekään muulle. Olisiko se leuhkimista? Siltä se ainakin nyt tuntuu. Pohdin, mahtoivatkohan muut tutut niitä sivuja juuri vilkuillakaan ja jos vilkuilivatkin, niin eivätpä tainneet tietää, kenen käden tuotoksia paraikaa silmäilivät…
Lainakirjani olen lukenut jo ajat sitten ja sielu huutaa uutta sisältöä ajatuksille!
