Kotona taas (jatkuu)

Illemmalla Pihla vetäytyy rannalle. Pilvi nukkuu vaunuissaan rantakuusen varjoissa. Miehet jatkavat kalskettaan. Aurinko helmeilee järven sinisillä laineilla, jotka hiljaa liplatellen pussailevat rantahietikkoa. Pihla lojahtaa pitkäkseen ja nostaa käsivartensa päänaluseksi. 

Voiko tämän ihanampaa paikkaa olla päällä maan? Oi, kiitos… Kiitos!


Että hän saikin tämän kaiken kokea, oman mökin ja erityisesti lapsen syntymän, sittenkin! Tuoreena kulkevat vuoden takaiset muistikuvat ensimmäisestä odotuksesta. Miten hän ylioppilastalon yksinäisessä huoneessaan mahtavan tunneryöpyn vallassa oli vaipunut polvilleen ja kiittänyt, kiittänyt… suitsuttanut sydämestään kultaisia säderyöppyjä korkeuksiin… Ja muutaman kuukauden päästä iltayöllä nyyhkyttänyt katkerasti Kuusamon sairaalassa, ihanan, ikävöidyn lapsensa kaarimaljassa verisenä möykkynä, tulonsa peruneena juuri nähneenä, kysymykset mielessä risteillen.  

Mitä tein, ettet halunnut syntyä syliini? Tulla hellittäväkseni? Niin olin riemuiten sinua odottanut…


Hänen ei olisi pitänyt nähdä sitä möykkyä, oli vain vahingossa osunut kansliaan hoitajan tutkiessa sitä, sillä eihän hän keskenmenon jälkeen mitenkään ollut osannut maata paikoillaan vaan oli lähtenyt levottomaan harhailuun – ja paennut takaisin vuoteelleen, antanut vallan epätoivolleen.


Viereisessä vuoteessa oli nukkunut nuori tyttö, jolle samana päivänä oli tehty abortti. Pihla oli kuullut hänen vannovan, ettei ikinä tekisi lapsia…  Yökkö oli tullut hänen perässään huoneeseen, silitellyt hiuksia, puhellut lempeällä äänellä, koettanut lohduttaa. Se ei kuitenkaan ollut voinut estää kyyneleitä valumasta. Niiden vana oli virrannut poskien yli, loputtomasti, lohduttomasti.


Herra, miten näin voi käydä? Miten annoit näin tapahtua? Kuinka sinä saatoit?


Poutapilvet kiemuroivat taivaan sinessä, Pihlan sielu lennähtää valkoisen pumpulipilven sisään, sukeltelee siellä, levähtää suloisen pehmoisessa hattaravuoteessa…


Vaunuista ilmoitetaan hennosti, että jotain tärkeää puuttuu ja Pihla kampeutuu ylös. Hämmästyen hän huomaa olevansa kaksin lapsensa kanssa, vaikka jotenkin hänellä on tunne kuin olisi juuri keskustellut tonttuystäviensä kanssa, pidellyt sylissään Helenan poikaakin, joka oli jokellellut ja kurottautunut kohti Pilvin pyöreänä rusottavaa jalkaa. Pojan nimi pyörii kielellä… Jokin teellä alkava se oli… Teemu? Niin, Teemuhan se oli… Ja Kaapo kuulemma työskentelee saunatonttuna, Annan ajoittain avustaessa… Rennen saki oli muuttanut pois ja… Huh. Olikohan hän uinahtanut? Nähnyt unta?


Taas?

1. KOTONA TAAS

Rintarepussa tuhisee keväällä syntynyt Pilvi-vauva, kainalossa keikkuvat vintin pahvilaatikoissa vuosikausia uinailleet päiväkirjat. Pihlan mieli halaa lukemaan niitä, hän haluaa palauttaa mieleensä lapsuus- ja nuoruusvuosien menneet hetket, jotka tuntuvat välillä hukkuvan kaikenmaailman kiireeseen ja hälyyn, häipyvän epämääräiseen mutuun.

Rannalla kalskaa kirves moottorisahan säestämänä. Tapsan synnyinkodin entinen sauna, sittemmin autotalli on muuntautumassa pikkuruiseksi kesämökiksi. Tapsan isä sitä on ruvennut väsäämään, eihän heillä itsellään siihen varaa ja tokkopa taitoakaan olisi ollut.

Kävellessään Pihla kelaa ohikiitäneitä vuosia, keskikoulua, lukiota, yliopistoa. Tapsa oli löytynyt lukiosta, Pihlan taakse sijoitetun pulpetin äärestä. Nyt hän on jo työelämässä ja Pihlankin opiskelu loppuisi tulevana lukuvuonna.

Sitäkin hän miettii, kuinka heidän yhteytensä syntymäkotikuntaankin on nyt vahvistunut, paikkaan, josta maailmalle oli lennetty, paikkaan, jota rakastettiin, jonne aina oli ikävöity. Hänen on vaikea käsittää, miksi joku häpeilee tätä aikoinaan Ryysyrannan nimen ristikseen saanutta maankolkkaa niin ettei kehtaa edes paljastaa olevansa täältä kotoisin…


Mitä hävettävää omassa synnyinseudussa voisi olla? Siltähän on kuitenkin saatu elämiseen tarvittavat alkueväät. Ja jos kerran rakastaa vanhempiaan ja isovanhempiaan, niin miten on mahdollista hävetä juuriaan, sillä samallahan halveksunta kohdistuu automaattisesti heihinkin? Nämähän sinne maankolkkaan olivat hakeutuneet ja sieltä perheelleen elinsijan etsineet. Sitä paitsi Pihlan käsityksen mukaan jokainen osallistuu aina tulevan elinkaarensa tienhaarojen suunnitteluun ja etsii ennen syntymistään senkertaisen elämän tuomiin opetusaiheisiin tarvitsemansa perheet ja ympäristöt, joten eikö ylenkatsoja polje siinä ohessa vahingossa itseäänkin?

Mutta voiko sellainen ihminen olla ihan oikeasti elävästä elämästä tietoinen? Pohtiiko hän elämän tarkoitusta? Osaako hän antaa omalle jälkipolvelleen oikeaa tietoa vai kasvaako hänenkin ymmärryskykynsä ja suvaitsevaisuutensa vasta sielun kehityksen myötä, jolloin juuretkin pääsevät kaivautumaan syvemmälle? Toivottavasti.

Äkkiä korvat tavoittavat etäisen kaiun. Selenaa… helisee kallioilla. Hän hätkähtää, rypistää otsaansa ja pysähtyy. Jokin sitkeä muisto pyrkii tietoisuuteen. Läheltä kuuluva iloinen naurahdus avaa viimein muistojen lukon. 

Selena ja Helena! Heidät oli maailman kiire ja touhu karkoittanut kokonaan!


Pilvi inahtaa. Hellästi Pihla silittää lapsen selkää, tämä kääntää hiukan päätään ja jatkaa uniaan äidin rintaa vasten.


Miten kallis aarre heille onkaan suotu sen ensimmäisen menetyksen jälkeen!


Sydän tulvehtii kiitoksista.


Nuku pieni kulta, nuku aarteeni. Äiti on tässä…


Hän suukottaa pientä kaljuhaituvaista päälakea ja tähyilee ympärilleen, näkyisikö lapsuuden leikkitovereita missään ja hetken hän kuvitteleekin erottavansa jonkin vilahduksen kauempana. Palaisivatkohan hekin mökin myötä?


Pilvi rupeaa itkemään, kipristää jalkojaan ja Pihla istahtaa kannolle. Silmissä hämärtää omituisen tutunoloisesti. Hämmennyksissään hän ravistaa päätään ja ryhtyy availemaan lapsen pukua. Kiristääköhän jostakin kohtaa? Työ keskeytyy kun hän äkkää eteen ilmestyneen harsomaisen olennon. Tämä virnistää veitikkamaisesti.


- Oi, Selenahan siinä! oivallus lävistää kehon. Haltioituneena hän pomppaa pystyyn.


- Missä olet ollut? mieleen häivähtää kysymys, mutta samassa Pilvi purskauttaa happamantuoksuisen pulauksen puserolle ja Selena katoaa.