1. KOTONA TAAS

Rintarepussa tuhisee keväällä syntynyt Pilvi-vauva, kainalossa keikkuvat vintin pahvilaatikoissa vuosikausia uinailleet päiväkirjat. Pihlan mieli halaa lukemaan niitä, hän haluaa palauttaa mieleensä lapsuus- ja nuoruusvuosien menneet hetket, jotka tuntuvat välillä hukkuvan kaikenmaailman kiireeseen ja hälyyn, häipyvän epämääräiseen mutuun.

Rannalla kalskaa kirves moottorisahan säestämänä. Tapsan synnyinkodin entinen sauna, sittemmin autotalli on muuntautumassa pikkuruiseksi kesämökiksi. Tapsan isä sitä on ruvennut väsäämään, eihän heillä itsellään siihen varaa ja tokkopa taitoakaan olisi ollut.

Kävellessään Pihla kelaa ohikiitäneitä vuosia, keskikoulua, lukiota, yliopistoa. Tapsa oli löytynyt lukiosta, Pihlan taakse sijoitetun pulpetin äärestä. Nyt hän on jo työelämässä ja Pihlankin opiskelu loppuisi tulevana lukuvuonna.

Sitäkin hän miettii, kuinka heidän yhteytensä syntymäkotikuntaankin on nyt vahvistunut, paikkaan, josta maailmalle oli lennetty, paikkaan, jota rakastettiin, jonne aina oli ikävöity. Hänen on vaikea käsittää, miksi joku häpeilee tätä aikoinaan Ryysyrannan nimen ristikseen saanutta maankolkkaa niin ettei kehtaa edes paljastaa olevansa täältä kotoisin…


Mitä hävettävää omassa synnyinseudussa voisi olla? Siltähän on kuitenkin saatu elämiseen tarvittavat alkueväät. Ja jos kerran rakastaa vanhempiaan ja isovanhempiaan, niin miten on mahdollista hävetä juuriaan, sillä samallahan halveksunta kohdistuu automaattisesti heihinkin? Nämähän sinne maankolkkaan olivat hakeutuneet ja sieltä perheelleen elinsijan etsineet. Sitä paitsi Pihlan käsityksen mukaan jokainen osallistuu aina tulevan elinkaarensa tienhaarojen suunnitteluun ja etsii ennen syntymistään senkertaisen elämän tuomiin opetusaiheisiin tarvitsemansa perheet ja ympäristöt, joten eikö ylenkatsoja polje siinä ohessa vahingossa itseäänkin?

Mutta voiko sellainen ihminen olla ihan oikeasti elävästä elämästä tietoinen? Pohtiiko hän elämän tarkoitusta? Osaako hän antaa omalle jälkipolvelleen oikeaa tietoa vai kasvaako hänenkin ymmärryskykynsä ja suvaitsevaisuutensa vasta sielun kehityksen myötä, jolloin juuretkin pääsevät kaivautumaan syvemmälle? Toivottavasti.

Äkkiä korvat tavoittavat etäisen kaiun. Selenaa… helisee kallioilla. Hän hätkähtää, rypistää otsaansa ja pysähtyy. Jokin sitkeä muisto pyrkii tietoisuuteen. Läheltä kuuluva iloinen naurahdus avaa viimein muistojen lukon. 

Selena ja Helena! Heidät oli maailman kiire ja touhu karkoittanut kokonaan!


Pilvi inahtaa. Hellästi Pihla silittää lapsen selkää, tämä kääntää hiukan päätään ja jatkaa uniaan äidin rintaa vasten.


Miten kallis aarre heille onkaan suotu sen ensimmäisen menetyksen jälkeen!


Sydän tulvehtii kiitoksista.


Nuku pieni kulta, nuku aarteeni. Äiti on tässä…


Hän suukottaa pientä kaljuhaituvaista päälakea ja tähyilee ympärilleen, näkyisikö lapsuuden leikkitovereita missään ja hetken hän kuvitteleekin erottavansa jonkin vilahduksen kauempana. Palaisivatkohan hekin mökin myötä?


Pilvi rupeaa itkemään, kipristää jalkojaan ja Pihla istahtaa kannolle. Silmissä hämärtää omituisen tutunoloisesti. Hämmennyksissään hän ravistaa päätään ja ryhtyy availemaan lapsen pukua. Kiristääköhän jostakin kohtaa? Työ keskeytyy kun hän äkkää eteen ilmestyneen harsomaisen olennon. Tämä virnistää veitikkamaisesti.


- Oi, Selenahan siinä! oivallus lävistää kehon. Haltioituneena hän pomppaa pystyyn.


- Missä olet ollut? mieleen häivähtää kysymys, mutta samassa Pilvi purskauttaa happamantuoksuisen pulauksen puserolle ja Selena katoaa.