Ämmänsaareen on
rakennettu niin uusi koulu kuin asuntolakin ja tänä syksynä me siirryttiin
sinne… Tämän pyhän ajaksi tänne on jäänyt vain neljä tyttöä, poikia kuitenkin
toistakymmentä. Tulin juuri keittiöltä. Rankisen täti oli keittiötyövuorossa.
Hänellä on tapana jutella taukoamatta ja pääasiassa hän kertoo tyttäristään.
Puhetta valuu ja valuu, solkenaan.
”Se
on sitten kumma otus se meidän Inkeri! Se hinkui telkkaria niin paljon, että
näytti siltä kuin syttyisi tuleen heti paikalla. Ja nyt, kun telkkari on
ostettu, se katsoo sitä kaikkein vähiten! Aila ja isä kyllä katsovat melkein
aina, mutta Inkeri ei…”
Hetken
tauko, sitten: ”Minulla kun nuo hampaat ovat kiusanneet monta monituista
viikkoa. Viimeinen otettiin alhaalta tässä muuan viikko sitten. Ylhäällä
tulehtuivat ikenet ja kun minä sitten kävin Rantasella ja vaadin
penisilliinikuuria, sanoi lääkäri, että paikka on liian suuri. Sitten se porasi
sen pienemmäksi ja nythän tuo on vähän hellittänyt. Mutta tuo alaleuka…
Syöttekö te paljon vaniljakastiketta, jos minä teen sitä? Minä olen aina
sanonut tytöilleni, että voisin melkein nukkua vaniljakastikkeessa…”
Joskus
korvat väsyvät, mutta ei sitä kukaan viitsi tädille näyttää, koetetaan vain
olla kuuntelevinamme. Kiltti hän kyllä on. Keitti meille äskenkin kahvia ja
pahoitteli sitä, ettei ollut muistanut tuoda kotoaan tuoretta pullaa, ”kun tuo
koulun pulla on niin kuivaa”. Mutta illalla hän lupasi keittää toiset kahvit ja
tuoda sitä pullaansa. Nyt minustakin on vähän mukavampi olla asuntolassa, kun
saa joskus ”kaffettakin”.
Ulkona
lentää vettäräntää. Siitä huolimatta olen aikeissa lähteä kävelylle Hossan
Lakun kanssa, sillä meistä kummastakin on ihana rompsutella sateessa. Sieltä
tultua on kiva käpertyä kirjan ääreen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti