IHANUUKSIEN IHMEMAA

Täällästä sitten ollaan, ihanuuksien ihmemaassa! Keskikoulussa. Ja koulurakennuksen toisessa päässä olevassa asuntolassa tietysti, kuinkas muuten. Me korveneläjät kun nyt olemme niitä elättejä, mikä joskus tuntuu tosi hävettävältä. Mutta ei minulla ainakaan mitenkään muuten olisi keskikoulumahdollisuutta ollutkaan...

Ensimmäisenä päivänä taisin kyllä hortoilla ihan pöpperöisenä, epäilinpä peräti unta näkeväni kun kaikki täällä huoneessa näytti niin tutulta, kuin olisin nähnyt sen joskus... Jotain unenomaista keikkuu tuolla jossain muistin kätköissä, mutta kovin utuisesti.

Meidän huoneeseen mahtuu kuusi tyttöä, joista kaksi on aina viikon kerrallaan järjestäjinä, luutuavat lattian ja huolehtivat, että paikat jäävät kouluun lähtiessä siistiin kuntoon. Käytävät koetetaan nuohota vuoroviikoin naapurihuoneiden tyttöjen kanssa. En kyllä yhtään käsitä, miksi joka ikinen aamu pitää luututa, koska sukkasillaanhan me kuljetaan, mutta sitä samaahan taisin ihmetellä jo kansakoulussakin… Ruokasalivuoroilla me katetaan ja korjataan ja pyyhitään pöytiä, lakaistaan lattioita ja autetaan keittiössä astioiden kuivaamisessa.


Noin kahden tai kolmen viikon välein pääsen pyörähtämään yhden yön verran ko­tona, joskus kyllä jää väliin useampikin viikko. Vain kuukausiloman aikana saadaan viipyä toinenkin yö. Kokkoniemellehän ei kulje linja-autoa, joten me suhautetaan väli hienosti taksilla Ensilän tienhaarasta. Onneksi meitä on iso jouk­ko kustannuksia jakamassa ja taksimieskin on äidin serkku. Minusta tun­tuu, että hän kuskaa meitä vähän halvemmalla kuin kuuluisikaan.

Joskus koti-ikävä kuristaa kovastikin ja toisinaan meinaa katkeruus tavoitella kun muilla kokkoniemeläisillä on varaa käydä kotona useammin kuin minulla, mutta turha siitä on uikuttaa kerta rahaa ei ole. Milloinpa sitä olisi ollutkaan? Täytyy takoa päähän kiitollisuutta siitä, että yleensäkin kouluun pääsin - itsehän tätä kinusin!

Tädit ovat mukavia, Riina-täti varsinkin. Hän on niin ihana ja välittävä ja sen on näköjään huomannut yks Niilokin. Joskus me kurkitaan salaa ikkunasta kun he hyvästelevät portin luona. Vakoillaan, pussaavatko ja jos pussaavat, on melkein pakko kiljaista, niin jännältä se tuntuu… Sitten on sukastava kiireesti peiton alle ja teeskenneltävä nukkuvaa, sillä asuntolanhoitaja on hyvin hyvin ankara, pelottava suorastaan, tädeillekin kuulemma.

Me aloitettiin toiselta luokalta, koska Suomussalmella ei ole vielä ollenkaan ensimmäistä luokkaa. Anja muuten meni suoraan kolmannelle, se oli silloin ainoa aloitusmahdollisuus…

Ensimmäisenä aamuna kun oltiin löydetty istumapaikat ja luokanvalvoja saatu paikalle, noustiin aluksi tietysti seisomaan. Opettaja tervehti, antoi luvan istuutua ja rupesi pitämään nimenhuutoa. Minun ääneni tärisi ja raakkui kuin variksella ikään ainakin omissa korvissani noustessani ilmoittamaan olevani paikalla.

Katsellessani vaivihkaa ympärilleni huomasin kirkuvan eron maalikylän lasten ja omien vetimieni välillä, vaikka olin saanutkin uusia vaatteita. Eräänkin Inkerin noustua vuorollaan ylös ahmin haikein silmin hänen farkkuhamettaan, joka oli kiinni­tetty muodikkailla twist-henkseleillä. Muutenkin hän oli kovin tällätty, huulipunaakin… ja lyhyet, taidolla leikatut hiukset olivat taatusti kampaajan jäljiltä. Onhan minullakin lyhyt tukka, mutta sen on leikannut Hilma-serkku. Kai sekin on ainakin joskus kohtalaisen asennossa, jos vain muistan kammata… No pysyy se nyt pois silmiltä kuitenkin. Mutta että huulipunaa!

 Välitunnilla sattui sitten vähän nolo juttu. Koulun por­tista astui näet pari opettajaa ja hämmästyksekseni tunsin toi­sen. Hän oli Martti-opettaja, Helsinki-retken ohjaaja! Nii­asin tervehdykseksi ja hän selitti isolla äänellä kumppanilleen, että "Tuolla tytöllä on sitten mahottoman hyvä lauluääni." Punas­tuin tietenkin joutuessani näin huomion kohteeksi, vaikka hoksasinkin, että opetta­ja sotki minut taas siihen reissulla mukana olleeseen toiseen tyttöön, joka oli ihan minun näköiseni, ylähuulen syntymämerkkiä myöten. Onneksi välitunti loppui ja pää­sin uteliaiden töllöttäjien keskeltä omaan luokkaan takaisin.

Luisteluunkin täällä olisi kyllä ihana mahdollisuus, mutta koska en voi edes haaveilla oikeista kaunokeista, käyn luistinradan reunalla kateilemassa kun toiset kiitävät kentän laidasta toiseen. Onhan meillä kotona kyllä jonkinlai­set luihakit, puusta ja sahanteristä tehdyt, mutta kehtaapa niitä varmaankaan tänne tuoda, kun toisilla on kaupasta ostetut hienokit!!!

Ulkoilutunneilla on mukavaa. Ja jännää… Joka iltahan meidät komennetaan läksyjen jälkeen ulos tietyksi ajaksi, sama tyyli kuin kansakoulussakin. Meidän kun on saatava sitä raitista ilmaa ja pakkasta! Siellä me kävellään ympäri kirkonkylää sekaisin niin pojat kuin tytötkin, kiusoittelemme toisiamme sieppaamalla hattuja yms. Tälläkin viikolla nappasin yhdeltä Koposelta hatun (hän kutsuu minua Pastoriksi, kai siksi kun puhun niin paljon) ja tulla leuhotin sen kanssa sisälle. Hattu haisi kama­lasti tupakille ja siksi kai päässäni koko loppuillan jyskyttikin…