Luokan pehmeään seinään ilmestyi varsin pian reikiä, joista avautui erinomainen tiirauspaikka salin tapahtumiin ja tietysti vakoilupaikka oli ahkerassa käytössä.
Olin järjestäjänä Mirjamin kanssa. Tämä kurkisteli väliseinän aukosta voimistelusalin puolelle, sillä sieltä kuului musiikkia ja hän halusi nähdä, kenelle piano noin ihanasti liprusi.
No sehän luritteli ja liplatti, lepatti ja lauloi erään viidesluokkalaisen pojan sormien alla, pojan, joka oli ikäistään kehittyneempi, kookas, jo parranhaivenia leuassaan. Hän harrasti pianonsoittoa ja hänellä oli lupa harjoitella välitunneilla.
”Hei, tule äkkiä tänne!” kuiskasi Mirjami kiihtyneenä.
Ryntäsin uteliaana toisen tirkistysreiän ääreen. Soittajapojan vierelle oli ilmestynyt nuori naisopettaja. Hän laski kätensä pojan harteille ja tämä nousi seisomaan kietoen molemmat kätensä opettajan vyötäisille. Vilkaisimme Mirjamin kanssa tyrmistyneinä toisiimme. Olimmehan me toki kuulleet juoruja, mutta että ne sittenkin olivat tosia…
Pariskunta syleili hetken ja lähti sitten kävelemään hitaasti käsivarret toistensa ympärillä pukuhuoneisiin päin. Järkyttyneinä läpsähdimme istumaan lähimpiin tuoleihin osaamatta sanoa mitään, tuijotimme vain toisiimme.
”Sillä lailla!” inahti Mirjami vähän huterolla äänellä.
Minä en osannut sanoa mitään, juttu tuntui täysin mahdottomalta enkä koko loppupäivänä saanut silmistäni noita kahta, oppilasta ja opettajaa, vieläpä naimisissa olevaa opettajaa, jolla oli ilmeisesti omia lapsiakin! Voiko oikeasti tuollaista tapahtuakaan?
Saksanopettaja asteli luokkaan ja tunti alkoi. Istuin viimeisessä pulpetissa näkemääni yhä mielessäni puiden. Havahduin kuullessani nimeni. En tiennyt, mitä opettaja oli kysynyt, mutta en kehdannut sanoa sitä, joten hämmennyksissäni vetäisin vieressäni roikkuvan ikkunaverhon eteeni ja nojauduin tuolillani takakenoon seinää vasten. Luokka hörähti.
”Pihla, mene ulos!”
Kurkkasin verhon takaa hölmistyneenä. Enhän ollut tehnyt mitään, en ainakaan häirinnyt.
”Mene ulos ja pysy siellä välituntiin asti!”
Tulipunaisena ja loukkaantuneena nousin ja pujottelin hiljentyneitten tovereitteni välistä käytävälle. Hävetti kamalasti! Entä jos joku nyt näkee minut ja kummastelee? Arvaa varmaankin, että ulos on ajettu!
Kiertelin pitkin käytäviä, istuin välillä portaillakin ja sitten kuulin kauhukseni keskustelua. Opettajia oli tulossa! Nousin kiireesti seisomaan ja olin muka kävelevinäni jonnekin tiettyyn määränpäähän ja kun opettajat olivat kohdalla, niiasin heille - ja he menivät ohi minulle hajamielisesti nyökäten. Toinen oli pitkäsäärinen tanssijaopettaja, oikein balettitanssija kuulemma, toinen rehtori ja sydämeni pamppaili pelosta, että tämä ottaisi minut puhutteluun. Kovistelisi, mitä tein käytävällä keskellä tuntia.
Voimistelusalin näyttämölle vievä ovi oli raollaan ja epäröiden nousin sen takana olevia portaita ylös. Vastapäätä oleva esiripun sivuverho heilahti; joku oli poistunut sieltä juuri ennen tuloani. Jännityksestä täristen hiippailin perässä ja huomasin välinevaraston oven sulkeutuvan. Vähin äänin lähestyin sitä ja uskalsin varovasti raottaakin. Ketään ei kuitenkaan näkynyt.
Otin hulahulavanteen ja rupesin pyörittämään sitä. Se solahti jalkoihin kuitenkin melkein heti joka kerta kun aloitin ja turhautuneena laitoin sen seinää vasten ja istahdin lattialle pallolaatikkoon nojaten. Aivan hyvin voisin lopputunnin viettää täälläkin.
Äkkiä viereltä rupesi kuulumaan kiherrystä ja vilkaistuani sinne hoksasin Annan ja Kaapon. Nämä ripustautuivat kaulaani.
”Meille tuli niin kamalan ikävä sinua,” Anna ilmoitti.
”Niinpä sitten päätettiin tulla katsomaan, miten sinä voit,” Kaapo jatkoi.
Yllätyin iloisesti. ”Miten te tähän aikaan päivästä tänne pääsitte? Eikö teillä ole koulua?”
”No, ollaan välitunnilla, mutta kuten muistat, välimatka ei merkitse meille mitään. Hetkessähän me tänne väikyttiin,” Kaapo vastasi huolettomasti.
Niin tietysti. Tokihan sen väikkymisen muistin.
”Mutta miten te sitten arvasitte minun olevan täällä? Luokassahan nytkin olisin, ellei se opettaja olisi käyttäytynyt niin oudosti,” huokasin.
”Katsottiin noista tirkistysrei´istä ja nähtiin, mitä tapahtui. Sitten vain yksinkertaisesti seurattiin sinua,” Anna selitti. Sitten hän hoputti: ”Van terhentäyvyhän nyt, kuten isäsi sanoisi! Tule, niin et jää jälkeen opinnoissasi. Siellä näytti olevan tärkeitä juttuja meneillään.”
Reipastuin kömpimään pystyyn ja lähdin tonttusisarusten perään. Nämä hyppäsivät korkealta esiintymislavalta lattialle ja juoksivat halteksiseinän luokse. Seurasin heitä vähän ymmälläni, Anna kurkisti ensimmäisestä tirkistysreiästä, asettui siihen ja vinkkasi meitä toisten aukkojen ääreen.
Tälläsin silmäni suhteellisen keskelle seinää puhkaistun reiän kohdalle ja huomasin näkeväni siitä lähes koko luokkahuoneen. Opettajakin seisoi sivutaulun edessä, joten hänen tauluun kirjoittamansa teksti näkyi erinomaisesti.
Seinän lähellä olevassa rivissä istuvan Mirjamin pitkät, ruskeat kiharat valuivat tämän silmille, kun hän kumartui kirjoittamaan opettajan taululle malliksi kirjoittamia sanoja. Kurkotin nähdäkseni paremmin, mitä siellä luki.
Ich bin
du bist
er, sie, es ist riipusti opettaja ääntäen samalla sanat sitä mukaa kuin kirjoitti.
”Luetaanpa nyt kaikki yhdessä,” hän kehotti. Luokka luki kerran, toisen ja kolmannenkin. Huuleni liikkuivat toisten mukana. ”Mitä nuo sitten tarkoittavat?” kummastelin. ”Kai se on selittänyt noille aikaisemmin,” päättelin lopulta.
”Ja monikkomuodot kuuluvat näin,” opettaja jatkoi ja kääntyi raapustamaan taululle jatkaen samalla taas tekstinsä ääneen lukemista.
wir sind
ihr seid
sie sind
Sie sind
”Minkähän takia se opettaja laittoi tuon sie sindin kaksi kertaa ja toisen sien vielä isolla? Tulikohan sille erehdys?” pohdin, mutta liityin sitten taas kuoroon mukaan.
”Kuka lukisi nyt nämä yksin? opettaja tiedusteli.
Epäröiviä käsiä nousi sieltä ja täältä. Minäkin viittasin ystävilleni virnistäen ja toistin sitten rimpsun äänettömästi jokaisen lukijan mukana. ”Entä mitä se on suomeksi? Sano nyt, mitä koko ketju tarkoittaa!” koetin viestittää opettajalle.
”Ja kertauksen vuoksi: Mitä nämä sanat tarkoittavatkaan?” opettaja sitten kysäisi kuin olisi kuullut toivomukseni. ”Lauri, sanopa sinä.”
Lauri vetäytyi vastahakoisesti seisomaan, kynsäisi korvallistaan ja änkytti: ”Minä olen, sinä olet, se on, ja... tuota tuota…” hän vilkaisi ympärilleen punaisena.
”No, mikä se monikon ensimmäinen muoto on?” opettaja yritti auttaa.
Laurin korvat hehkuivat violetinpunaisina.
”No, ehkäpä joku auttaa…Inkeri, muistatko sinä?”
Inkeri sujahti pulpettien väliselle käytävälle itsevarmuutta uhkuen.
”Me olemme, te olette, he ovat,” hän lasketteli. Sitten hän lisäsi: ”Tuossa alussa olisi pitänyt sanoa vielä, että er, sie, es ist tarkoittaa, että hän tai se on…ja tuo viimeinen Sie sind on teitittelymuoto.” Sitten hän istuutui tyytyväisen näköisenä käsillään hameen helman siististi alleen sipaisten.
”Sillä laillahan se oli. Voisitko toistaa, Lauri?” opettaja kehotti.
Tämä toisti suomennokset tuskin kuuluvalla äänellä ja istuutui sitten pulpettiinsa tiukasti tuijottaen.
”Kirjoittakaa nyt nämä vihkoihinne ja opetelkaa seuraavalle tunnille.” Opettaja keräsi kirjansa pöydältä ja jäi odottamaan.
Oppilaat lopettelivat muistiinpanonsa, sujauttivat kirjat ja vihkot pulpetteihinsa ja pomppasivat pystyyn. Rivi kerrallaan poistuttiin käytävälle naulakoiden luokse.
Opettaja tarkisti, että luokkaan jäivät vain järjestäjät (tällä kertaa jäi tosin vain yksi, koska toinen oli ajettu ulos, mietin vähän kitkerästi) ja poistui sitten viimeisenä.
Jossain paukahti ovi ja säpsähdin hereille. Missä Anna ja Kaapo olivat? Heitä ei näkynyt missään. Eipä tietenkään, eiväthän he olleet näyttäytyneet muuten kuin unessa sitten turkoosikiven häipymisen.
Venyttelin hetken pettyneenä, mutta sitten tuli kiire ja syöksyin voimistelusalin sivuoven kautta käytävälle ja hiippailin huomaamattomasti luokkaan, jossa Mirjami oli pyyhkimässä taulua.
”Hei, älä vielä pyyhi, niin minäkin kirjoitan nuo ylös!” hätäännyin.
”No voi harmi, kun en tullut ajatelleeksi.” Mirjami pusersi sientä kädessään onnettomana. Sitten hänen katseensa kirkastui: ”Mutta kirjoitettiinhan me paljon muutakin! Saat kopsata minun vihkostani kaiken,” hän lupasi ja niin senkin tunnin anti oli pelastettu.
Sen jälkeen varoin visusti tekemästä mitään ylimääräistä tunnilla. En halunnut uudistaa kokemusta, vaikka olinkin saanut sen ansiosta tavata vanhat ystäväni. Opettajaan suhteeni jäi varovaisen etäiseksi, niin luokanvalvoja kuin tämä olikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti