ONGELLA

Mielikuvitus laukkaa, se ei jaksa keskittyä pelkkiin merkintöihin, joskus pitää saada värittää asioita, tunnelmoida. Niin tein Anjan ja minun onkireissullekin, kirjoitin sen tarinaksi:

Illalla Pihla lähti Anjan kaveriksi ongelle. Päälleen hän puki anorakin, pitkät housut ja isän vanhan villapaidan. Jalkoihin hän vetäisi niin ikään isän villasukat ja kumikenkänsä, jotka vuotivat kuin seula, paikkojen lukumäärästä huolimatta. Sukat hän sai sillä nimenomaisella ehdol­la, ettei kastelisi niitä.

Anja lähti edeltä tekemään hänelle onkea ja taittamaan itselleen uutta vapaa. "Tuo kello mukana­si", huusi hän pellon laidasta, kun Pihla oli jo portailla läh­dössä. Mutisten tämä kääntyi takaisin, haki pirtistä kellon ja pisti sen ranteeseensa ja lähti laahustamaan rantaan. Äkkiä hän huomasi siinä paikassa, missä sisaren piti olla, jo­takin mustaa. Se liikkui ja heilui. Näkyipä jotakin ilmassa­kin lentävän. Se näytti huivilta.

"Anjan huivi!" välähti hänen mielessään. Joku tai jokin oli hyökännyt siskon kimppuun! Karhu? Raivokkaana hän riensi apuun, menköön vaikka henki ja lähti juokse­maan. Yhtään hän ei tiennyt, miten selviytyisi, mutta hätä siskon puolesta häivytti kaiken muun ja sokaisi. Lähemmäksi puuskuttaessaan hän huomasi, että olento, joka paini siskon kanssa, ei ollut karhu eikä mikään muukaan mör­kö, olipahan vain viaton koivuparka, jota Anja oli kat­kaisemassa onkivavakseen. Helpotus oli suunnaton ja vähin äänin hän meni sisaren luo. Tämä ojensi Pihlan kannettavaksi matopurkin voidakseen itse matkalla vuolla vavan valmiiksi ja sai samalla sormeensa haavan purkin reunasta. "Tuo nyt vielä puuttui. Nyt se vuotaa koko illan", hän manasi nenäliinaa sormen ympärille kääriessään. ”Pikkujuttu”, Pihla myhäili mielessään, muttei sanonut mitään, keskittyi vain ajattelemaan sitä haavaa...

He soutivat vastarannan kohdalla olevan murron luo ja laskivat ankkurin. Pihla ei o­san­nut eikä olisi hirvinnytkään laittaa matoa koukkuun, oli liian hermoja raastavaa nähdä sen vastustelevan kiemurtelun, joten sisa­r sai tehdä sen. Yäk.

Kala söi hyvin. Pihla sai yhdellä madolla 5 sinttiä. Toista matoa hän koetti urheasti itse äh­rätä koukkuun, mutta se oli ihan mahdotonta, koska mato näytti pelkäävän ja koettavan vetäytyä piiloon. Pihlaa itketti ja säälitti. Inhoten itseään ja hellämielisyyttään hän luovutti.

He olivat lähteneet kotoa puoli kymmeneltä. Takaisin palattiin puolen yön maissa. Kaloja oli siunaantunut yli 20. Saipa Anja pienen kiis­kenpoikasenkin, mutta hän päästi sen takaisin järveen.

Rantaan oli vaikea päästä, koska vesi oli matalalla. Anjan oli kahlattava voidakseen vetää maihin ravistuneen ja vuotavan veneen, joka oli kerennyt täyttyä jo puolilleen. Pihlankin oli riisuttava kengät ja sukat päästäkseen rannalle. Vesi oli hytisyttävän koleaa. Niinpä sekä kädet että jalatkin olivat kylmästä jäyk­kinä. Kun Pihla viimein pääsi vuoteeseen, ei unta tarvinnut houkutella.