Koulun taas alkaessa tyttöluokkamme hajotettiin. Nyt meillä on 11 poikaa ja 24 tyttöä. Hilma, Laku ja Raili asuvat kanssani samassa huoneessa. Rami on luokanvalvojamme. Ihanaa!
Viime viikolla olin Taurilassa Selmaa jelppaamassa. Hän nimittäin sai toisen tytön typykän 5. tätä kuuta. Yläkerran Sirkka sai samana päivänä niin ikään tytön, puoli vuorokautta vanhemman. Tämä Viljamin ja Selman uusi vauveli on ihan samannäköinen kuin Siljakin oli pienenä. Silja on nyt meillä, mummolassa.
Tänään olen kokenut jotakin ennenkuulumatonta! Olen nimittäin ollut puhdistamassa vessan lattiaa, kun talonmiehen täytyi aukaista tukkoon mennyt putki. Hyi kauhistusta!
Asuntolanhoitaja Mimmi tuli tänä aamuna noin vain huoneeseemme ja pauhattuaan ja puhistuaan aikansa käski Lakun ja Hilman riisua puserot pois. Hämmästelimme, että mitäs toi täti oikein meinaa. Sitten täti sanoi, että tytöt saavat työntää kätensä vessan pönttöön ja vetää pois paperit ja mitä tukkoja sinne nyt oli tungettukin. Yökkäillen tytöt tottelivat, mutta tietenkään likkaraiskat eivät ylettyneet kovinkaan syvälle. Kun koulu loppui, jouduimme siivoamaan kaiken sen saastan, joka putkesta oli lattialle tullut! Voi, mikä haju siellä olikaan! Huh! On meitä asuntolanhoitajalla nakattu! Ja onkohan tuo edes sallittuakaan? Että lapset joutuvat moiseen hommaan? Eikö sitä varten ole olemassa ihan oikeita työmiehiäkin, jotka saavat palkkaa työstään? Mutta kuka meitä auttaisi? Kaiketi sen piti olla rangaistus siitä, että jotain sopimatonta sinne pyttyyn oli laitettu, terveyssiteitä kenties… Mitähän luokkamme nirppanokat sanoisivatkaan, jos heidät moiseen työhön pakotettaisiin?
Äikän tunnilla pidin esitelmän Albert Schweitzerin sairaalasta Lambarenessa. Suomen ope sanoi sen olevan kiitettävän arvoinen. Öhöm! Joskus aikaisemmin, kun pidin syntymäpäiväpuheen kissalleni, edesmenneelle Emma Tuhkimolle, opettaja ei oikein ottanut siihen mitään kantaa, mutta jotenkin jäi mielen päälle kellumaan tunne kuin puhe kissalle ei oikein olisi täyttänyt tarkoitettua normiaan.
Hilla kertoi, että aivan kotimme vierestä isä oli kaatanut koivun. Se muka vie ravinnon kasvimaalta! Kaikkea kanssa! Sain melkein vedet silmiini. Minun rakas puuni! Missä nyt kesäiltaisin roikottelen jalkojani?
Sitten, myöhemmin, kuultiin paljon kamalampi viesti: Railin, Annan ja Siskon koti on palanut! Heidän ainoansa, rakastamansa, elämänsä tärkein paikka! Enkelit, menettehän avuksi? Raili halusi heti lähteä sinne, vaikka ei tiennyt, mihin voisi mennä. Onneksi hyviä naapureita on ihan siinä lähellä…
Ja tänään sanoi Birgitta, lukion rehtorin tytär, että minun pitäisi mennä näyttelijäksi. Olin nimittäin Moilasen Lailan kanssa esittämässämme ”Piika ja renki” -tanssiesityksessä renkinä teinien illanvietossa ja kuulemma olimme aika hyviä. En tuota nyt tiedä, mutta olen iloinen kiitoksista. Niitä saa niin harvoin. Tosin en haluakaan kehua itseäni, sillä se on epäilyttävää ja leuhkaa, kuten niin monta kertaa olen päähäni kuullut taottavan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti