Unet ovat häipyneet jonnekin, ovat olleet poissa jo kauan. Se tyhjä kirjakaan ei enää kummittele ja joudunkin pohtimaan, milloin olen niin sanotusti kypsä näkemään siitä seuraavat luvut. Ehkä elämäni on nyt liian kiireinen, kaikenlaisten muiden asioiden kyllästämä, niin ettei siihen voi enää tuoda mitään muuta lisähämmennystä.
Sitä minä oikeastaan olen ruvennut kummastelemaan, miksi uskovan pitää pysytellä syrjässä ympärillä kuohuvasta elämästä. Jo tavallinen kahvilassa käynti aiheuttaa syyllisyysreaktion. Eihän niin voine jatkuvasti elää! Pakkohan tässä on pysyä jotenkin normaalissa kanssakäymisessä toisten kanssa, koska nyt maailmaan kuitenkin on synnytty! Sitä paitsi uskovat painottavat sitä, että tämä elämä olisi ainutkertainen, ihmisen lahjaksi saama, mitä asiaa en voi niellä - tiedänhän, että ihminen elää lukemattomia kertoja! Lahja se elämä minunkin mielestäni on, mutta niin käsitettynä, että ihminen saa jälleen kerran mahdollisuuden korjata edellisten elämiensä tekoja.
Niinpä nyt olen tavallaan syöksynyt epävarmuuden syövereihin ja koetan itsekseni selviytyä pinnalle. Uskovat vakuuttavat, että kun uskoo vain, niin kyllä se riittää. Minä taas haluan saada todisteita siitä, että eristäytyminen muusta maailmasta on oikein. Aikani järkeiltyäni olen päättänyt yrittää elää molemmissa maailmoissa samanaikaisesti. Pakkokinhan minun on, mikäli aion pysyä edes jonkinlaisissa yhteyksissä sukulaisiini ja arkiseen elämään.
Tapsan kuva on kirjahyllyni päällä. Täytyy tunnustaa, että kohtalollani taitaa olla mutkikas tie!
Ylihuomenna vietetään kotona Niemessä Heimon ja sisareni Hillan kihlajaisia. Saan siis kivikontin harteilleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti