3. RUNOILIJA?

Joululoma, ensimmäinen keskikoulun alkamisen jälkeen. Sitä ennen vietin asuntolassa kaksi ja puoli viikkoa yhteen menoon. Kyllähän minulla kauhean ikävä kotiin jo olikin, varsinkin sil­loin, kun sain kotoa paketin, jossa oli isän kirkolta ostamat joulujuhlavaatteet, sininen teryleenihame ja valkoinen pusero. Mukana oli myös Hillan kir­je, jossa hän kertoi heidän odottaneen minua koko edellisen lau­antai-illan ja pettyneen, kun auto ei pysähtynytkään maantien päästä palatessaan.

  

Silloin olin kyllä itkun partaalla, mutta miten olisin voinutkaan tuhlata vanhempieni varoja pakolliseen taksi­kyytiin, kun heillä jo muutenkin on niin tiukkaa? Kyllähän minä siellä asuntolassa aina jotenkin pärjään lainakirjojeni turvin; ne toki tuovat sisältöä päiviin, vaikka eivät rakkaita lähemmäksi saakaan loihdittua.

  

Joululomaa olisi nyt kokonaista kolme pitkää viikkoa. Me vissiin mekastamme ja tappelemme vähän liikaa, koska äiti aina silloin tällöin huokaa toivovansa loman jo loppuvan, vaikka ei kai hän sitä ihan tosissaan halua, mutta kun meillä nyt vain sattuu olemaan niin pienet tilat, että joudutaan väkiselläkin pyörimään kaiket päivät toistemme jaloissa, joten yhteentörmäyksiltä ei voi välttyä.

  

Silmäilin pöydän ääressä Kuluttaja-lehteä hajamielisesti, aukaisin Pikku Kuluttaja -sivun ja annoin katseeni lipua kirjoitusten yli. Ne kiinnostavat aina, koska sinne on painettu lasten omia juttuja.

  

Äkkiä silmäni takertuivat runoon, jonka oli kirjoittanut Tipsukka. Häkeltyneenä tavasin tavaamistani sitä ja sitten leiskahti valtava ihastuksen aalto rintaan: siinä se nyt oli, minun ikioma sepustukseni! Olin lähettänyt syyspimeiden aikaan Pikku Kuluttaja-palstalle Pimeyttä-nimisen runon ja nyt se siis oli julkaistu.

  

Runo oli syntynyt eräänä kuuttomana lauantai-iltana kotona, kun yritin ikävystyneenä tähyillä ikkunasta ulos saadakseni selville, vilahtaisiko siellä yhdenkään tonttuystävän kasvoja. Heitä kaipaan yhä… Kun ketään ei näkynyt, ei kuulunut, rupesi kynä tekemään sanoja vihkon sivulle ja tässä ne nyt yllättäen hyppäsivät lehden aukeamalta silmilleni.

PIMEYTTÄ

Pimeyden peikko saapuu.

Mukanaan se tuo mustan vaipan,

jonka laskee maan ylle.

Tulee aivan pimeää.

Mustaa, loppumattomalta

tuntuvaa mustaa

on kaikkialla.

Ei kukaan näe pimeässä -

mahtaako kissakaan.

Kuvittelen pimeyden

syväntummaksi vaipaksi,

jonka mustan peikon

pehmeä ja hyväilevä

käsi laskee.

Tipsukka, 14 v. Suomussalmi.

Se se on! Luin runon vielä kerran varmistaakseni, että kyllä, kyllä se minun on. Vasta sitten kiikutin lehden äidille. ”Katso, tuon olen minä kirjoittanut.”

  

Yllättyneenä äiti luki runon ja antoi lehden isälle. ”Sitäkö sinä rustasitkin tässä yhtenä iltana, kun vilkuilit ulos ja olit ihan umpikuuro kaikelle, mitä sinulle sanottiin?” hän tuumasi ja hymyili. Sehän näytti lähes ylpeältä!

  

”Katohan, isäkin sanoi ja pisti pillitupakin suuhunsa. ”Tuommostahan se taitaa olla,” hän lisäsi runon luettuaan. ”Pimeys.”

  

Tanssin pitkin pirttiä rutistaen lehteä syliini. Olin runoilija, runoilija, ruu-noi-lii-ja!

  

Riemuissani kertasin hengentuotteeni ihania rivejä, sen suloisia sanoja ja mustina tanssahtelevia kirjaimia yhä uudelleen ja uudelleen. Lattialla selälläni, pirtin pitkällä penkillä mahallani, puusängyn päällä jalka toisen päälle heitettynä, loputtomiin…

  

Sitten rupesin miettimään, kannattikohan tätä kertoakaan kenellekään muulle. Olisiko se leuhkimista? Siltä se ainakin nyt tuntuu. Pohdin, mahtoivatkohan muut tutut niitä sivuja juuri vilkuillakaan ja jos vilkuilivatkin, niin eivätpä tainneet tietää, kenen käden tuotoksia paraikaa silmäilivät…

  

Lainakirjani olen lukenut jo ajat sitten ja sielu huutaa uutta sisältöä ajatuksille!