29. HÄÄT

Sain tiedon pääsystäni Turun yliopistoon. Musiikkitiede ja folkloristiikka sekä venäjän kieli odottavat…

  

Häihin kutsuttiin ainakin 200 vierasta. Hilla ja Heimo vihittiin heinäkuussa ja sain lainata sisareni hääpukua. Hääkengät ostin niillä rahoilla, jotka Tapsan isä antoi palkaksi heinätöistä. En tietenkään millään olisi ilennyt ottaa vastaan niitä, sillä katsoinhan kuuluvani perheeseen jo. Olen joissakin asioissa kuitenkin niin uivelo, etten nytkään rohjennut sanoa mitään ja niin rahat jäivät minulle. Onneksi, sillä mistä muualta minä ne olisin vetäissyt?

  

Ihmiset tutkivat tarkasti vartaloani; olimmehan olleet kihloissa vajaat kaksi kuukautta. Tietenkin epäilivät, että tuli kiire! Luulkoot vaan, sitä hauskempaa minusta on pysytellä yhtä solakkana jatkuvasti.

  

Ennen häitä tuli vielä kirje Marilta. Hän kirjoitti otteita Raamatusta. ”Älkää ryhtykö kantamaan samaa iestä uskomattomain kanssa…” yms. Jeesus ei kuulemma tulisi uskovan ja uskomattoman juhliin.

  

Tapsa raivostui. Mikä oikeus vierailla ihmisillä oli yrittää särkeä tuleva avioliitto heti alkuunsa? Hän oli tavattoman pahoillaan asiasta. Sisimmässäni olin samaa mieltä rakkaani kanssa, vaikka toisaalta kyllä ymmärsinkin, mitä Mari tarkoitti. Mutta onhan se niinkin, että minun suhteeni Jeesukseen on vain ja ainoastaan meidän välisemme, ei muiden.

  

Hääpäivänä odoteltiin kirkossa tovonen urkurina toimivaa koulun opettajaa. Joku soitti sitten hänelle ja hän saapui hengästyneenä paikalle – oli unohtanut! Entisen oppilaan häät olivat unohtuneet! Juoksimme reippaan marssin tahdissa alttarille ja saimme toisemme.

Häävastaanotto pidettiin Tapsan kodin naapurissa, ihanassa vanhassa, sodalta säästyneen talon pirtissä. Tapsa kantoi minut sinne niityn yli kotoaan ja häähumu pääsi valloilleen. Valvoimme koko yön ja vasta aamukuudelta kömmimme hääsviittiimme, vinttihuoneen viereiseen pikku kömmänään, jonka lattialle Tapsan äiti oli järjestänyt meille patjat lakanoineen ja muine tykötarpeineen. Viereisessä huoneessa järjesti pikkuinen Sinikka ulvomiskohtauksen – hän oli perin pohjin väsynyt eikä osannut asettua.

  

Tosca, häävalssi, oli kaunis, vaikka ei hääparista paljonkaan kertonut. Se nyt vain sattui tuntumaan ihanalta. ”Sä kaukaa saavuit maasta vieraiden…”

  

Jossain mielessä vieraiden maastahan me olemme toisillemme oikeastaan saapuneetkin, niin henkisesti erityyppisistä kodeista tulemme, joten ihan nappiin se valssi taisi sittenkin osua…

28. KIHLAT

Vappuna olin Turussa Tapsan luona. Jännitti tavattomasti, osaisinko vaihtaa Helsingissä oikeaan junaan, ensimmäistä kertaa kun olin ihan itsekseni junalla matkaamassa. Vaihto onnistui ja Tapsa oli odottamassa Turun asemalla. 

  

Hän suuntasi kävellen kaupungille enkä minä osannut muuta kuin seurata, vaikka minua väsytti kovasti junassa valvottu yö. Tapsan huonetoveri oli mennyt ystäviensä luokse ja aikonut olla siellä koko vapun ajan. Merkiksi hän oli pyytänyt Tapsaa laittamaan valot eteiseen, jos huoneeseen ei passannut tulla. Sen tosin sain tietää vasta nyt. Olisin ollut erittäin loukkaantunut, jos olisin silloin tiennyt. Eihän meillä mitään salattavaa ollut! Sellaiset jututhan kuuluisivat vasta avioliittoon.

  

Kävellessäni vappuna Tapsan kainalossa pitkin Hämeentietä olin niin täydellisen onnellinen, että ehdotin tuosta noin vaan Tapsalle naimisiin menoa. Miten me muuten saisimme olla yhdessä? Minä en ainakaan enää ikinä halua olla erossa. Tapsa oli samaa mieltä ja yhdessä päätettiin, että juhannuksena juhlittaisiin kihlajaisia ja ennen syksyä myös häitä, koska minun oli määrä tulla Tapsan mukana Turkuun. Vanhempien mieltä ei myöskään pahoitettaisi sillä, että ilman vihkimistä asuttaisiin yhdessä.

  

Ja niin juhannuksena pidettiin meillä kotona kihlajaiset. Kun me kokolta tultuamme istuskelimme Anjan mökin terassilla, ilmestyi Markekin sinne tuoreine sulhasineen. Hän oli mennyt kihloihin opettajaksi opiskelevan Aaronsa kanssa. 

Kevät (jatkuu)

Lauantai – ja Tapsa on niin kaukana! Ikävä. Pian alkaa tulla jälleen se kysymys esiin, mihin minä lähden syksyllä opiskelemaan. Itse en juuri välitä asiasta; mulle on aivan sama, mitä lähden lukemaan. Joudun kuitenkin erilleen Tapsasta. Mitä seurustelumme siis hyödyttää? Tapsa lukee Turussa ja siellä en keksi mitään ainetta, johon voisin takertua.

  

Amerikkalaiset ovat jälleen lähettäneet miehitetyn ”Apollon” kuuhun. Muistan, kun kesällä seurattiin Tuppukylässä televisiosta edellistä kuureissua ja eräs mummeli tuumi, että se ei voinut mitenkään olla totta; amerikkalaiset vain yrittävät syöttää pajunköyttä…

27. KEVÄT

Tämä elämä on yhtä sekasotkua! Milloin olen varma ehdottomuudestani uskossa, milloin taas suon itselleni vapauksia. 

Pääsiäisenä pakotin itseni tansseihin, että näkisin Tapsan edes vilaukselta, sillä arvasin hänen olevan siellä silloin, Turusta käymässä. Sanoinkin sen hänelle, kun hän ihmeekseni haki minua tanssimaan. Hän toi minut kotiin ja oli meillä seuraavan  päivän iltaan. Talo oli täynnä perheenjäseniä ja nukuimme pirtin lattialla siskojeni kanssa. Äiti ja isä nukkuivat leivinuunin edessä puusängyssä ja Viljamin perhe kamarissa.

  

Keskiviikkoiltana hän tuli ”käymään” Taimin ja Hillan kanssa jakamassani yksiössä ennen Turkuun lähtöään. Hän lähti kuitenkin vasta sunnuntaina, sillä en halunnut päästää häntä aikaisemmin. 

  

Lauantaina riitelimme, sillä Tapsa halusi lähteä tanssimaan ja minä en. Päätös oli: ensin krouviin ja sitten Töpikselle, enkä voi sanoa muuta kuin että minulla oli hauskaa! 

  

Sunnuntaina keskustelimme uskosta. Tapsa sanoi uskovaisia hurmoslaisiksi ja jotakin muuta niin julmaa, että kyyneleet vierivät väkisellä silmistäni. Tapsa sanoi, ettei hän minua tarkoittanut sanoillaan, mutta silti tunsin sen kauhean kuilun, joka aukesi välillemme noiden sanojen johdosta. Hän ei voi koskaan käsittää, kuinka minä saatan uskoa sellaiseen, jossa ei ole mitään ”järkeä”…

  

Pyssysen Helena sanoi tänään leikkikoulussa: ”Minäpä tiedän, että Pihla käy tansseissa!”

Sanat viilsivät sydäntäni ja tunsin, kuinka puna hiipi poskilleni.

”Kuinka niin?” kysyin.

”Minä näin, kun sinä kävelit yhden pojan kanssa!”

Ilmeisesti uskovat pitävät minua nyt luopiona. Haluan olla uskossa ja silti haluan pitää Tapsankin! Anja oli sanonut pääsiäisenä Tapsalle minun olevan ihan sekaisin.  Hän oli kertonut minusta paljon muutakin, mutta Tapsa ei halua paljastaa, mitä. Olen vähän loukkaantunut, vaikka kyllähän se jonkin sortin sekaisin oloa on, jos yhtäkkiä joutuu eristäytymään kaikesta vanhasta…

Kevät (jatkuu 2)

Ne ”Apollo”-miehet olivat jäädä sille tielleen, sillä raketissa sattui räjähdyksiä yms. Luojalle kiitos he kuitenkin selvisivät, koko maailman seuratessa henkeään pidätellen, miten heidän kävisi.

  

Kiinakin on muuten tänään lähettänyt ensimmäisen tekokuunsa maata kiertävälle radalle. Jos oikein kuulin, niin se kiertää maan noin kahdessa tunnissa. Samalla se lähettää avaruuteen sävelmää ”Itä on punainen”.

  

Maanantaina lähetän hakupaperit Oulun lastentarhaseminaariin. Sain Sipulta hyvän todistuksen soittotaidostani. Liiankin hyvän. Kesällä ilmeisesti pyrin jälleen Kajaanin OVL:ään ja kenties myös Tampereen lastentarhaopettajaseminaariin.

  

Tällä viikolla Tapsa on saanut minulta kolme kirjettä! 

Uusi syksy (jatkuu 2)

Unet ovat häipyneet jonnekin, ovat olleet poissa jo kauan. Se tyhjä kirjakaan ei enää kummittele ja joudunkin pohtimaan, milloin olen niin sanotusti kypsä näkemään siitä seuraavat luvut. Ehkä elämäni on nyt liian kiireinen, kaikenlaisten muiden asioiden kyllästämä, niin ettei siihen voi enää tuoda mitään muuta lisähämmennystä.

  

Sitä minä oikeastaan olen ruvennut kummastelemaan, miksi uskovan pitää pysytellä syrjässä ympärillä kuohuvasta elämästä. Jo tavallinen kahvilassa käynti aiheuttaa syyllisyysreaktion. Eihän niin voine jatkuvasti elää! Pakkohan tässä on pysyä jotenkin normaalissa kanssakäymisessä toisten kanssa, koska nyt maailmaan kuitenkin on synnytty! Sitä paitsi uskovat painottavat sitä, että tämä elämä olisi ainutkertainen, ihmisen lahjaksi saama, mitä asiaa en voi niellä - tiedänhän, että ihminen elää lukemattomia kertoja! Lahja se elämä minunkin mielestäni on, mutta niin käsitettynä, että ihminen saa jälleen kerran mahdollisuuden korjata edellisten elämiensä tekoja.

  

Niinpä nyt olen tavallaan syöksynyt epävarmuuden syövereihin ja koetan itsekseni selviytyä pinnalle. Uskovat vakuuttavat, että kun uskoo vain, niin kyllä se riittää. Minä taas haluan saada todisteita siitä, että eristäytyminen muusta maailmasta on oikein. Aikani järkeiltyäni olen päättänyt yrittää elää molemmissa maailmoissa samanaikaisesti. Pakkokinhan minun on, mikäli aion pysyä edes jonkinlaisissa yhteyksissä sukulaisiini ja arkiseen elämään.

  

Tapsan kuva on kirjahyllyni päällä. Täytyy tunnustaa, että kohtalollani taitaa olla mutkikas tie!

  

Ylihuomenna vietetään kotona Niemessä Heimon ja sisareni Hillan kihlajaisia. Saan siis kivikontin harteilleni. 

Uusi syksy (jatkuu)

Leikkikoulun alkaessa sain Marilta kirjeen. Siinä oli tuohinen rannerengas ja Reidarilta tuohesta tehty risti. Ihan ikävän kyyneleet ilmestyivät silmiini heitä ajatellessani.

  

Paikallisiin uskoviin sain heti yhteyden ja olen kulkenut heidän mukanaan Annen autossa sekä Juntusen kirkossa että Kajaanissa. Juntusen kirkossa nukuimme siskonpedissä lattialla ja Kajaanissa yövyimme Osmonkadulla. Kajaanin kirkossa ollessani rintaani rupesivat huuhtomaan lämpimät virrat, joiden vyöryä tunnustelin suljetuin silmin, täysin tunteelle antautuen. Olin onnellinen. Myyjäisistä ostin ristin, jossa Jeesus roikkui tuskissaan. Patsaan otin myöhemmin pois; se oli liian kamalaa katsottavaa!

  

Sinisen laulukirjan laulut ovat ihania. Ostin jopa oman kitarankin, ensimmäisen soittimeni, voidakseni säestää itseäni. Usein sekasortoisina pyörivät ajatukset rauhoittuvat laulujen myötä.

26. UUSI SYKSY

Tapsa on päässyt Turkuun opiskelemaan, kuulin nyt syksyllä saadessani tietää, etten ole päässyt opettajankoulutukseen muuten kuin varasijalle. Kukaan ei kuitenkaan ole perunut ja niin minä ilmeisestikin jään Ämmään seurakunnan leikkikoulun opettajaksi. Moilasen Laila, luokkatoverini, siihen minut houkutteli. Oli itse lupautunut, mutta hänelle olikin tullut muuta. Mirjami puolestaan pääsi sisään, sillä hänen äitinsä oli laittanut hakupaperit tyttären ollessa liftausreissulla ja kuinka ollakaan, teko palkittiin. No, onhan sillä Mirjamilla toki parempi ylioppilastodistus kuin minulla, sehän on selvä. Minä olen turmellut laiskuudellani omat mahdollisuuteni ihan itse, korkeimman omakätisesti.

Tuppukylässä (jatkuu)

Eilen huomasin äkkiä, että Tapsa oli tullut. Tämä istui oven vieressä tuolilla minun palatessani bensanantoreissulta. Sipaisin mielissäni hänen auringon punertavaksi värjäämää käsivarttaan ohimennen ja menin sisälle ottamaan asiakkaan maksua. Vähän myöhemmin kierreltiin Tapsan kanssa ympäriinsä ja esittelin hänelle lomakylää. Tapsa oli vaitonainen eikä lähtiessään tiedustellut mahdollisesta tapaamisesta. Hänen lähtiessään minusta tuntui kuin maallinen onneni olisi kaasutellut pojan mukana tiehensä. Mutta minulla on nyt kuitenkin oma henkinen tieni ja siihen on totuteltava.

  

Töiden päätyttyä käytiin Reidarin ja Marin kanssa ihailemassa ympärillä levittäytyvää luontoa. Miten ihania kesämökin paikkoja Öllöri-järven rannalta löytyykään!

  

Kotona pääsen käymään hyvin harvoin, koska sopivaa linja-autoliikennettä ei ole. Tapsalle laitoin kirjeen, jossa kerroin uskostani ja luulostani, ettei hänkään varmaan halunnut enää jatkaa seurustelua, koska ei uskonut samoin, joten sitäkään kyytiä ei sitten ole mahdollista käyttää. Vastausta kirjeeseeni en ole saanut ja tokko saankaan.

  

Työajat ovat jotenkin kummalliset, en osaa niihin järjestystä mistään hakea. Väliin joudun lähtemään verkoille aamutuimaan, vaikka pitäisi olla vapaapäivä ja saisin nukkua pitkään. Sekin on kuitenkin siedettävä, sillä tänä kesänä minulla ei ole mitään muuta maailmaa kuin tämä Hossan maailma.

25. TUPPUKYLÄSSÄ

Oijoijoi. Odotukset, jotka minuun ylioppilaana kohdistuvat, ovat ehkä hiukan ylimitoitettuja. Minun kielitaidollani ei juuri ulkomaalaisia auteta, mutta yritettävä on, koska sitä varten siihen olen tullut. Normaali ylioppilas suoriutuisi leikiten, mutta minä, joka hädin tuskin kirjojani selasin, pystyn selviytymään nipin napin! Onneksi taustatukena on Anjan koulutoveri, Orru, joka auttaa hätätilanteissa, vapaapäivinäänkin.

  

Kuitenkin työ tuntuu mielekkäältä; on suorastaan mukava palvella asiakkaita, myydä heille tupakkaa ja bensaa, leikitellä sanoilla…

  

Viime viikolla tänne tuli töihin Reidar siskoineen. Poika on vasta 17-vuotias, sisar 14, vaikka tuntuukin vanhemmalta. Ilmeisesti he näkivät minun yksinäisyyteni, koska ovat ottaneet minut hoiviinsa, vieneet kotiinsa ja kierrättäneet Hossan ympäristössä.

  

Eräänä päivänä he kertoivat, että heillä olisi uskovien kokous myöhemmin viikolla. Haluaisinko minä tulla mukaan? Eipä minulla mitään sitä vastaankaan ollut, samahan tuo, miten vapaa-aikansa vietti, Tapsakaan kun ei ole näyttäytynyt. En ole ehtinyt edes kirjoittaa hänelle ja hän tuntui jääneen jonnekin kauas toiseen maailmaan heti, kun tänne Tuppukylään tulin. Sitä paitsi mikä sen luotettavampaa seuraa olisikaan kuin uskovaiset?

  

Kokousiltana menin sitten Reidarin pyörän tarakalla tämän kotiin ja istuuduin penkille. Puhujaa kuuntelin hartaudella. Kun sitten äkkiä tämä sanoi, että nyt rukoiltaisiin, ällistyin suuresti, sillä kaikki polvistuivat, minä yksin jäi istumaan. Sinnittelin siinä aikani, mutta enhän siihen voinut jäädä, joten pudottauduin lattialle polvilleni. Järkytyin sydänjuuriani myöten, sillä valtava hyökyaalto vyöryi ylitseni enkä voinut tehdä muuta kuin nyyhkyttää. Kamala syyllisyys ja hätä iskivät sydämeen enkä vähällä saanut hengitetyksi. Lähellä joku mies puhui outoa kieltä, pehmeää ja sointuvaista.

  

Vähitellen nyyhkytykset laantuivat ja häpeillen kohottauduin istumaan, peläten, mitä muut sanoisivat. Toiset jatkoivat kuitenkin tarinointiaan kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunutkaan, joten vähitellen pääsin rauhoittumaan, ihmettelin vain, miten pestyltä ja puhtaalta sisällä tuntuikaan.

  

Tänään kysyin Reidarilta, mitä pitäisi tehdä voidakseen sanoa olevansa uskossa. Reidar vakuutti, ettei siinä mitään muuta tarvittu kuin oma päätös. Minun pitäisi vain päättää lähteä seuraamaan Kristusta, lukea Raamattua, se riittäisi. Huoneessani teinkin sitten päätöksen: lähtisin seuraamaan Jeesusta, tuli mitä tuli! Raamattu sai sijansa yöpöydältä ja joka ilta koetan lukea sitä ainakin vähän.

24. YLIOPPILAS

Olen ylioppilas! Sitähän se äidin uni tiesi. Hän oli nimittäin nähnyt unen, jossa minun ääneni oli kuulunut Salmesta asti, lähes kolmen kilometrin päästä. ”Tie on auki”, olin julistanut...

  

Ainekin tuli a:na – ja niin paljon kuin aikoinaan siitä odotin! Pakkoko oli siirtyä äkkiarvaamatta erityyliseen ilmaisuun? Olin aina kirjoittanut pakinoiden ja nyt, yllättäen, väänsinkin kirjoituksissa asia-aihetta!

  

Niinpä niin, kevät on mennyt ja juhlat juhlittu. Valokuvaamossa kuvaaja ehdotti meille Tapsan kanssa yhteistä ylioppilaskuvaa, mutta jotenkin minusta tuntui, että se hävittäisi pois kevään taian ja erottaisi meidät. Olisi sitten myöhemmin liian tuskallista joutua repimään kuvista toinen pois… Joten kumpikin kuvautti itsensä erikseen. Tapsan ruusu rintataskussa nuokkui jo, mutta ei sitä poiskaan otettu.

  

Tapsa meni sitten syömään perheensä kanssa Kievariin, minun vanhempani olivat palanneet kotiin enon kyydissä. Illalla juhlittiin luokkatovereiden kanssa Kievarissa. Tanssittiin ja ilakoitiin. Välillä käytiin tuulettumassa ulkona, istuttiin Tapsan kanssa Kievarin pihalla olevassa kiikussa, jolloin vauhdissa tuliterä, valkoinen lakkini tipahti hiekkaan ja muuttui hetkessä kuluneen ja vanhan näköiseksi.

  

Tänään kävi koko kylän väki meillä  kahvilla. Ihanaa, että sain tarjota vanhemmilleni tällaisen ilon!

  

Tapsa lukee pääsykoekirjojaan ja minä valmistaudun Opettajainkoulutuslaitoksen pääsykokeisiin. Sitä ennen menen Hossaan töihin. 

23. KEVÄTTÄ

Äiti joutui olemaan melkein viikon sairaalassa, sillä viime keskiviikkoa vasten yöllä hän oli menettänyt muistinsa. Isä oli ollut taas omilla reissuillaan ja äiti oli joutunut jälleen kerran yksin repiytymään vesien, puiden ja lehmien kanssa. Isän tultua kotiin oli äiti aamulla ruvennut ihmettelemään, missä sitä oltiin… 

Mennessäni katsomaan häntä sairaalaan en voinut mitään sille, että kumartuessani äidin puoleen isoja kyyneliä rupesi tippumaan silmistäni hänen kasvoilleen. Painoin pääni hänen tyynylleen ja silitin tukkaansa. Hän selvisi kyllä pian ja on luultavastikin nyt terve. Se oli ohimenevää, ylikuormituksesta johtuvaa hetkellistä pakenemista, niin luulen. Eihän kukaan liikoja kestä! Tänään hän lähti jo kotiin yhdessä Hillan ja Anjan Henrik-pojan kanssa. Meiltä hävitetään vissiinkin nyt lehmät ja  pellot pannaan pakettiin. Äiti ei enää jaksa.

  

Tapsa lähti eilen aamulla. Kirjoitin hänelle jo tänään.

  

Pääsen kesäksi töihin Tuppukylään Hossassa. Anja hommasi minut sinne.

22. KEVÄTHUMAHDUS

Aurinko paistaa ihanasti ja linnut laulavat kilpaa toistensa kanssa. Aivan kuin olisi kesä, vaikka on vasta toukokuun alku! On lauantai-aamu. Kello on 8.30, enkä halua enää nukkua näin kauniina päivänä.

  

Enkö ole vielä kertonut, että Hilma ja Antti menivät kihloihin tämän kuun alkupuolella? He onnelliset! Ikänsä naapureina asustaneet ja lapsuutensa samoissa maisemissa viettäneet. Muistan, milloin he rupesivat seurustelemaan. Se alkoi ollessamme viime kesänä kerran palaamassa kävellen tansseista pitkin metsän kätköissä kiemurtelevaa polkua. He jättäytyivät jälkeen meistä muista… Olavikin on kihloissa ja tulossa isäksi jo!

  

Tämä kevät on mennyt ohi kuin onnellinen humahdus vain. En millään muista tarkalleen, mitä kunakin päivänä on tapahtunut, sillä olen kulkenut kuin unessa koko ajan. Opiskelumme on ihan varmasti kärsinyt seurustelustamme. Kunpa olisimmekin malttaneet opiskella yhdessä, kuulustella toisiltamme tenttijuttuja yms, mutta ei - halusimme vain olla yhdessä, seurustella, kävellä, tanssia, yleensä siis NAUTTIA siitä, että toinen oli siinä!

  

Tapsa meni eilen kotiinsa eikä palaa ennen keskiviikkoa, jolloin hänellä on tentti. Sitten en tiedäkään, milloin hän tulee seuraavan kerran.

  

Pelkään, että meidän välimme alkavat viiletä, kun joudumme olemaan niin kauan näkemättä toisiamme. Tai ei – kenties se onkin tarpeellinen koetus tunteittemme kestävyydelle. Jos todella pidämme toisistamme niin paljon, että se on rakkautta, eron luulisi vain syventävän tätä tunnetta!

  

Kirjoitin Tapsalle jo eilen ja hän saa sen tänään. Kenties tulee tänne Ämmään tanssimaan. Minun on niin ikävä, niin ikävä…

21. PENKINPAINAJAISTEN TEPPONEN

Niinhän sitä äkikseltään luulisi… Helmikuussa vietimme penkinpainajaisia Hossan Tuppukylässä. Kun oltiin istumassa ravintolan puolella, huomasin äkkiä, että Tapsa istui siinä ihan lähellä, muutaman askeleen päässä. Läheisyyden ja polttavan tuttuuden aalto kietoi meidät yhteiseen syleilyyn, toisten ulottumattomiin, ja äkkiä kuin magneetin vetämänä nousin ja sanoin Mirjamille, että nyt minä menen Tapsan luokse. Mirjami koetti estellä, mutta minähän menin, kun olin sen kerran päättänyt. Pyysin poikaa tanssiin ja niin sitä sitten tanssittiinkin koko ilta, melkein kaikki pelit. 

  

Lella tuumikin myöhemmin, että Pihla ja Tapsa olivat olleet varmasti illan paras pari. Ne vähäiset lepotunnit tanssien ja kotiinlähdön välissä vietimme Tuppukylän ravintolasalin lattialla vierekkäin. Pitkin penkkejä ja lattioita lojui muitakin seurueestamme. Aamulla Tapsa jäi bussista kotiaan lähinnä olevaan tienhaaraan ja minä jatkoin uuteen asuntoon, jonka jaoin Hillan ja Taimin kanssa. Muutimme sinne, kun Hilla sai työpaikan kirjakaupasta. Sairaalan yksiön saimme sillä perusteella, että Taimi on kunnan työntekijä. 

20. MÄLLIÄINEN…

Oikeastaan olisin halunnut pitää vielä hengähdystaukoa, mutta nyt näyttää siltä, ettei siihen olekaan aikaa, sillä kaikista päätöksistäni huolimatta olen parastaikaa perin pohjin ihastumassa eikä minun omalla tahdollani ole siinä mitään sanomista.

  

Lauantai-iltana menin Mirjamin kanssa Tapsan luokse kylään. Tämä asuu vuokralla pienessä mökissä tien toisella puolella, meitä vastapäätä. Viivyimme siellä noin tunnin, sillä Tapsan piti lähteä saunaan. Menimme sitten Töpikselle puolen yön aikoihin ja Tapsakin ilmestyi eteiseen. Huomattuaan minut hän sanoi: ”Sinäkin, mälliäinen!”

  

Loukkaannuin tietenkin tuosta mälliäisestä ja otin heti etäisyyttä. Kivistävin sydämin palasin asunnolleni ja päätin palauttaa suhteen tavalliselle koulukaveruuden tasolle. Romantiikalla siinä ei olisi mitään sijaa. 

19. SEURUSTELUA…

Olen seurustellut jo vähän aikaa erään kirkonkylän opettajan kanssa. Kutsumme häntä Rikiksi. Rikki Tikki Tavi… Hän on kuitenkin jotenkin ailahtelevainen, en pysty luottamaan… Olenhan aika varovainen, sillä ensimmäisen ihastukseni kanssa huovattiin ja soudettiin vuosikaupalla ennen kuin meille molemmille kävi selväksi, ettei meistä olisi yhteen.

  

Viime tiistaina Rikki tuli tänne joskus klo 22 jälkeen. Oli ollut Kievarissa. Rupesi tarjoilemaan juomia meillekin. Minä en ottanut, vaan suutuin kauheasti ja annoin hänen ymmärtää selvääkin selvemmin, ettei hänellä ole enää mitään asiaa luokseni. Juomareita en sietäisi.

”Jos minä nyt lähden, niin en tule koskaan takaisin,” hän sanoi. ”Sehän on minunkin tarkoitukseni”, vastasin ja ojensin hänelle hatun. Hän lähti loukkaantuneena. Lähtiessään hän osoitti mieltään ja heitti kovalla lumipallolla ikkunaan. Miten vapauttavan tunteen sainkaan sisälleni, kun sain vihdoinkin välini selviksi sen miehen kanssa! Ihanaa! Nyt voin jatkaa sen Oman Ihmiseni, vain minulle tarkoitetun, etsimistä…

  

Huomenna on lupapäivä koulusta. Lähden aivan pian kotiin. 

18. TIIVISTELMÄÄ

Äidillä oli syntymäpäivä marraskuun viidestoista ja lähdin kotona käymään Anjan ja Ension kyydissä. Ension autossa oli kesärenkaat, hän ajoi kovaa ja ohitteli. Kun hän oli eräässä jyrkässä myötämäessä päässyt ohi toisesta autosta, rupesi meidän ajokkimme heittelehtimään tien reunasta toiseen ja nousi lopulta ilmaan.

Kelluin pehmeästi auton sisätilassa, sitten tuli pysähdys ja tunsin, miten vesi hulvahti kasvoilleni. Pyristelin vastaan, ajattelin, että auton penkki painaa minua niin, etten pääse hengittämään. Yllätyksekseni huidoinkin ilmaa ja pääsin nousemaan vaivattomasti seisomaan.

Auto oli poikittain ruopatussa purossa, minä sen ulkopuolella. Ensio makasi pitkin etupenkkejä ja Anja oli lennähtänyt takapenkille. Minä olisin jäänyt hänen alleen, ellen olisi lentänyt takalasin kanssa ulos. Lasi säilyi ehjänä eikä minullekaan tullut muita seuraamuksia kuin litimärät vaatteet ja loputon pelko talvikeleillä auton kyydissä ollessa.

No, nousin pystyyn, ongin äidin lahjan, aamukenkäpaketin purosta ja huiskutin ohittamallemme autolle, joka siihen seuraavaksi tuli. Meidät vietiin Suhosen baariin Kiannanniemelle, minulle haettiin kaupan puolelta kuivat sukkahousut ja kiikutettiin jotain väkevää juomaa lasissa. Ensio jäi järjestelemään auton hinausta ja toisen auton noutamista meidät hakeakseen.

Me Anjan kanssa pöläytettiin taksilla yllättyneen kotiväen luokse ja Ensio kävi hakemassa meidät myöhemmin pois. Anja odotti Henrikiä alkuvaiheessa, mutta onneksi rysäys ei aiheuttanut keskenmenoa.

Keväällä Taimi pääsi kuntaan töihin ja muutin hänen kanssaan vanhaan purkutaloon, jossa ei ollut suihkua, vessa kylläkin. Sen lattialla luikerteli pikkuruisia harmaita elukoita. Hrrr…. Kansakoulusta tuttu Aili asui talon toisessa huoneessa.

Elokuussa syntyi Anjan poika Henrik ja minusta tuli kummi, sylikummi peräti. Lapsi kastettiin meillä kotona.Kolmannella luokalla, lukion viimeisellä, asuin syksyn Taimin ja Peltosen Pirjon kanssa omakotitalon yläkerrassa huoneen ja keittiön asunnossa. Tytöt nukkuivat huoneessa, minä keittiössä.

Jouluna sain Anjalta Kaarlo Sarkian ”Runot” ja lukiessani niitä rakastuin niihin ja sain taas valtavan halun kirjoittaa. Tuloksena oli jonkinlainen sepustus kyllä, mutta en ollut siihen alkuunkaan tyytyväinen. Pitää olla tietty mieliala, ennen kuin runoja syntyy ja minulla se useimmiten on alakuloinen, tuskainenkin.

Sarkian runoja lukiessani minulla oli ihmeellinen tunne, ikään kuin tämä olisi kirjoittanut juuri minun omia tuntojani. Monta kertaa huomasin toteavani, että juuri noin minäkin olisin sanonut!

  

Juntusen tapanitansseissa haki luokassa takanani istuva vaaleahiuksinen Tapsa minua tanssiin useita kertoja. Askeleemme sopivat somasti yhteen ja juttukin luisti.

  

Uudenvuodentinasta sain lakin ja kruunun sekä kyyhkysen kirje nokassaan. Voisiko kysymyksessä olla ylioppilaslakki? kotiväki uumoili. Entä mitä sitten ne kruunu ja kyyhky meinasivat?

Koulun taas alettua pidin vuorollani suomentunnilla puheen. Tuodakseni vähän vaihtelua muuten niin jäykkiin ja muodollisiin aiheisiin, puhuin ihmissyöjien uhrin suulla suoraan padasta. Tiesin jo etukäteen odottaa kommentteja lapsellisuudesta jne. ja opettaja kysyikin Kituselta, oliko puhe mennyt mauttomuuksiin.

  

”Ei kai se ruoanvalmistusohjeitten antaminen liene mautonta”, poika tuumi.

  

Opettajan antama arvostelu masensi kuitenkin niin, että kun Tapsa seuraavan tunnin alussa kurkottui pulpetissaan puoleeni ja kysyi, miten tulin valinneeksi sellaisen aiheen, en voinut hillitä itseäni, vaan painoin pääni käsiini ja suuret kyyneleet vierivät pulpetin kannelle. 

  

Mirjami ja Eila lohduttelivat. Sanoivat, että puhe oli ollut hyvä. Tapsankin mielestä se oli ollut ainakin piristävä.

”Itkinhän minäkin, kun opettaja arvosteli puheeni”, Mirjami tunnusti.

17. SINIKUKKAINEN PÄIVÄKIRJA

Tässä on nyt mennyt kauan aikaa kaikkea muuta touhutessa, joten sinä, rakas Päikkärini olet jäänyt kerrassaan unhoituksen yöhön. Kerronpa nyt lyhyesti, miten elämä on minua kuljettanut…

  

Isä lupasi minut sittenkin lukioon, kun sain vapaaoppilaspaikan ja edullisen asunnon Selman isän olohuoneesta. Omistaja käy harvoin ja silloin kun hän tulee, nukun minä keittiön lattialla.

  

Ensimmäisen kuukauden asui Hilma kanssani, mutta seuraavan kuukauden alussa hän meni Mirjamin kotiin täysihoitoon.

  

Surin kovasti sitä, että jäin yksin, sillä Viljamin perhe muutti Juntusrantaan. Koska keittiön uuni huolehti talon keskuslämmityksestä, niin ilmeisesti sitä ei voitu antaa koululaisen vastuulle, joten pikkuhuoneen ja keittiön asuntoon otettiin vuokralaiset.

  

Liityin näytelmäkerhoon ja Puumaalaus-nimistä näytelmää on esitetty peräti kaksi kertaa. Siitä on tullut kehuja, joten olen syystäkin tyytyväinen.

  

Venäjän, englannin ja saksan opettaja Nippe herättää väliin kummastusta käytöksellään. Eräänkin kerran Moilasen Lailan vastatessa väärin, ope tulistui: " Sinä valehtelet! Se ei ole niin! Ei piä valehella! Ja nyt sinä valehtelit!"

  

Emme uskaltaneet liikahtaakaan, sillä siitä olisi ihan varmasti seurannut ulosmeno, ehkä myös tunnin istuminen. Selityksenä opettajan outoon, hermostuneeseen käytökseen lienee se, että korjatessaan lukemattomia vihkoja hän joutuu valvomaan paljon eikä ole saanut viikkokausiin kunnolla nukutuksi. Oikeastaan minua säälittää opettajan tilanne. Nippe on muuten oikein hyvä opettaja, sillä hän näkee tavattoman paljon vaivaa oppilaiden tähden, vaikka emme useinkaan osaa arvostaa sitä.

Ensimmäisen lukion joulutodistuksen keskiarvoni oli vähän parempi kuin keskikoulun päästökirjassa. Nyt olemme joululomalla ja on niin paukkuvat pakkaset, ettei ulos ole menemistä. Kyläillessään joulun aikaan mummolassa Silja nukkui puusängyssä minun ja Hillan keskellä. Hän kutjusi puoleen yöhön ja kuiskutteli meille hilpeyttä herättäviä ajatuksiaan, kuten sen, että Sinikka oli oikeasti nimeltään Sinikka Hujander Professori…

  

Toisena lukiovuonna asuin jonkin aikaa samanaikaisesti Hilman kanssa Mirjamin kotona täyshoidossa ennen kuin Hilma muutti toiseen asuntoon. Nukuimme Mirjamin kanssa toisessa yläkerran huoneessa, siivotessamme toinen luki runoja ääneen sängyllä…

  

Keväällä sitten sain ehdot sekä saksasta että geometriasta, vaikka en niitä saksasta olisi kokeiden perusteella osannut odottanutkaan. En uskonut voivani saada suoritetuksi kaksia ehtoja samana kesänä, joten ainoaksi vaihtoehdoksi näytti jäävän koulun keskeyttäminen. Vanhempien rahatilanne ei sallisi tuplavuosia. Niinpä menin Anjan ja tämän miehen luokse Etelä-Suomeen, Mänttään, tarkoituksenani saada sieltä lastentarhasta harjoittelupaikka. Samalla voisin yrittää tenttiä lukiovuoden, jos palkkarahat riittäisivät. Taustaturvana olisi sisar kuitenkin lähellä. Lastentarhanopettaja kirjoitti sitten, ettei valinta osunut nyt minuun, mutta että hänen omalla äidillään olisi tarvetta pieneen kotiapuun, siivoukseen ja tiskaamiseen, joten jos haluaisin tenttiä lukion toisen vuoden iltatöinä, saisin hänen vanhempiensa talosta Mäntästä huoneen ja vähän taskurahaa.

  

Tartuin oitis tarjoukseen ja aluksi kaikki menikin hyvin. Talon emäntä oli molemmilta etunimiltään täsmälleen samanniminen kuin minä ja se tuntui tosi oudolta. 

  

Mutta koska kukaan ei harjoitellut kanssani laskuja eikä ollut ketään, keltä kysyä neuvoja, en saanut suoritetuksi koetta, jonka isäntäperhe oli hankkinut erään opettajan laatimaan.

  

Sitten Anja muutti Ämmänsaareen takaisin ja jäin yksin. Onnettomana ja ikävissäni sähkötin lopulta siskolleni, josko tämä kysyisi rehtorilta, ottaisiko hän minut vielä näin kesken lukukauden tuplaamaan toista vuotta. Anja sähkötti: ”Nippe lupasi. Tule niin pian kuin pääset. Saat asua meillä. Oli antanut ehdot vain siksi, että sinulla tulisi luettua paremmin ylioppilaskoetta varten!”

  

Muuta ei tarvittu. Elämä räjähti uusiin mahdollisuuksiin ja pääsin lähtemään viikon kuluttua. Hilma, Ulla ja Mirjami, kuten niin moni muukin edellisenä vuonna samalla luokalla olleista oli siellä kanssani samassa tilanteessa, kertaamassa toista luokkaa. Nukkua sain Anjan ja Ension yksiön vaatehuoneessa.

Sortteerilla (jatkuu)

Se kirje oli aivan mahdottoman lapsellinen. Vieläkö kuljen tansseissa, asunko yhä Suomussalmella, joko olen töissä ja missä, vieläkö tykkään siitä yhdestä pojasta ja muutakin ihan hölmöä. En aio säilyttää sitä.

  

Tänä aamuna oli kurja ilma, kun jälleen kömmimme lautojen päälle. Kaikki oli ihan keljusti, puut sikin sokin ja isä meni Olavin kanssa selvittelemään niitä. Me tytöt seisoimme toimettomina. Palelsi ihan kamalasti ja vaatteet olivat likomärkiä. Niinpä päätimme lähteä kotiin, olihan viimeinen työpäiväkin ja olimme kotona jo puoli yhdeksältä. Isä tuli nyt kolmen aikaan ja sanoi, että Kalle, työnjohtajamme oli käynyt. Isän kysyttyä, kuinka monta tuntia hän panee lapulle tyttöjen työajaksi. Kalle oli meinannut ensin, että neljä tuntia, mutta sitten hän oli päättänyt: "No, laita kahdeksan, kerran on viimeinen työpäiväkin!"

  

Voi että minä riemastuin! Kiva, että jäi Kallesta niin mukava muisto. (Ja samalla myös ensimmäisestä työnjohtajastani!)  Saamme nyt siis täyden palkan. Hihhei ja hurraa! Luin yhdestä lehdestä lauseen, jossa sanottiin että ”Hiipivä hulluus voi tulla myös ilman olutta” ja siltä se tuntuukin! Tosin sitä olutta en ole vielä edes maistellut! Hih.

  

Eno osti hiljattain Simcan vm –66. Olen käynyt siinä kyydissä jo kaksi kertaa tansseissa. Viime lauantaina en olisi lähtenyt, mutta Hilma ja Olavi tulivat hakemaan sisältä ja odottivat, kunnes olin valmis. Tukkani oli ihan kostea, sillä olinhan vasta tullut saunasta. Ja niin minun täytyi lähteä.

  

Nykyisin rakastan yli kaiken levyä ”Donna, Donna”. Siinä on niin ihana sävel, että sydämeen koskee. 

16. SORTTEERILLA

Viime viikon olimme yövuorossa. Teemme kolmivuorotyötä, joten väliin joudumme työskentelemään yölläkin. Tänä aamuna oli ylösnousu vaikeaa: äiti sai huutaa vintille herätystä kolme, isä neljä kertaa.

  

Sain eilen ihka uuden termospullon uittoa varten. Olin sanomattoman onnellinen siitä, mutta kuinkas kävikään - Ulla kolautti vahingossa reppuni rautaan mennessämme ruokatunnilla erääseen suureen pönttöön syömään. Termos tietenkin särkyi ja minua keljuttaa niin kamalasti. Toisaalta vahinkohan se oli, Ulla vain auttoi minua nostamaan reppua pöntön sisälle. Ja olinhan minä särkenyt Ullan pyörästä niin ikään vahingossa takavalon, joten tasoissa ollaan!

  

Työskentelemme niin isojen ponttoonien päällä, että niihin pääsee laskeutumaan sisälle lepohetkiksi. Onpa yksi niistä varattu meille tytöille salaiseksi pissapaikaksikin, sillä eihän rannalle pääse pissahädän sattuessa noin vain. Pojilla juttu on toinen. Sanommekin aina, kun lähdemme laskeutumaan siihen pönttöön, että nyt metsäpolut tenhoten kutsuvat…

  

Sinikka ja Silja ovat nyt meillä hoidossa ainakin kuusi viikkoa, sillä Selma menee kesäyliopistoon. Olen hypännyt Siljan kanssa narua. Kyllä siinä läskit tippuu. Pian näette ihan uuden Pimun, laihan kuin nälkäkurjen.

  

Painan muuten tasan 50 kg, pituutta on 154 cm.

  

Silja huutelee ulkona minua. Pitänee mennä.

  

Neljän päivän päästä täytän 17. Silloin saan avata yhden kirjeen, jonka olen kirjoittanut itselleni juuri tätä päivää varten. Laadin sen kaksi vuotta sitten, siis 15-vuotiaana. 

15. "KAIKKI TEHTY ON, MITÄ TEHDÄ VOI"

”Kaikki tehty on, mitä tehdä voi!” Keskikoulun päästötodistuksen sain. Ei se sitten ollutkaan niin huono kuin kuvittelin. Hilmalla, Ullalla ja Vapulla oli keskenään ihan tasan sama keskiarvo - kaikilla kolmella saman kylän oppilaalla! Hassu sattuma!

  

Luokkaretkemme oli ihana. Olimme Piispajoella. Tie sinne oli melkein kokonaan soista. Nyt jo on niin ikävä luokkatovereita!

  

Ilmoittauduin lukioon. En tiedä kuitenkaan, onko mulla varaa mennä sinne, mutta kun Hilma ja Ulla ilmoittautuivat, niin en minäkään halunnut heittäytyä joukosta pois. Eihän sinne mikään pakko ole mennä.

  

Anja jäi luokalleen Kajaanin kauppaopistossa. Hän ei tullut toimeen rehtorin kanssa ja hän aikookin jatkaa koulua Kemissä, missä äidin sisar perheineen asuu. Hillalla ja Taimilla meni koulu hyvin, Taimi menee ensi vuonna kansalaiskouluun ja Hillalla jatkuu keskikoulu.

  

Mulla on nyt aivan lyhyt tukka. Poikatukka siis. Hilma leikkasi. Laku sanoo, että lyhyet hiukset tekevät minut pirteän näköiseksi. Tosin sanoihan se Laku jotain muutakin, kun olin kertonut yrittäväni käyttäytyä kuin lukemani Pikku prinsessan päähenkilö. Laku oli kertonut kotonaan veljelleen siitä ja se veli oli sanonut… "Että sehän on ihan pöljä!" täydensin minä ja Laku myönsi. Mutta en minä välitä!

  

Menen kesätöihin uittoon sortteerille. Me kaikki mennään: Ulla, Antti, Vappu, Hilma, Olavi ja minä. Markehan on ollutkin kaupassa töissä jo monta vuotta. Sortteerilla pidetään huolta siitä, että puomien sisällä lautoissa olevat pöllit eivät pääse ruuhkautumaan sumaksi ja jos sellainen uhkaa, pitää keksillä työnnellä ne erilleen. Tulisihan siinä tienattua vähän lukiorahoja, jos sinne nyt on menojakaan, mikä riippuu vain ja ainoastaan isästä. 

14. YÖKKÄYKSIÄ ASUNTOLASSA

Koulun taas alkaessa tyttöluokkamme hajotettiin. Nyt meillä on 11 poikaa ja 24 tyttöä. Hilma, Laku ja Raili asuvat kanssani samassa huoneessa. Rami on luokanvalvojamme. Ihanaa!

Viime viikolla olin Taurilassa Selmaa jelppaamassa. Hän nimittäin sai toisen tytön typykän 5. tätä kuuta. Yläkerran Sirkka sai samana päivänä niin ikään tytön, puoli vuorokautta vanhemman. Tämä Viljamin ja Selman uusi vauveli on ihan samannäköinen kuin Siljakin oli pienenä. Silja on nyt meillä, mummolassa.

  

Tänään olen kokenut jotakin ennenkuulumatonta! Olen nimittäin ollut puhdistamassa vessan lattiaa, kun talonmiehen täytyi aukaista tukkoon mennyt putki. Hyi kauhistusta! 

  

Asuntolanhoitaja Mimmi tuli tänä aamuna noin vain huoneeseemme ja pauhattuaan ja puhistuaan aikansa käski Lakun ja Hilman riisua puserot pois. Hämmästelimme, että mitäs toi täti oikein meinaa. Sitten täti sanoi, että tytöt saavat työntää kätensä vessan pönttöön ja vetää pois paperit ja mitä tukkoja sinne nyt oli tungettukin. Yökkäillen tytöt tottelivat, mutta tietenkään likkaraiskat eivät ylettyneet kovinkaan syvälle. Kun koulu loppui, jouduimme siivoamaan kaiken sen saastan, joka putkesta oli lattialle tullut! Voi, mikä haju siellä olikaan! Huh! On meitä asuntolanhoitajalla nakattu! Ja onkohan tuo edes sallittuakaan? Että lapset joutuvat moiseen hommaan? Eikö sitä varten ole olemassa ihan oikeita työmiehiäkin, jotka saavat palkkaa työstään? Mutta kuka meitä auttaisi? Kaiketi sen piti olla rangaistus siitä, että jotain sopimatonta sinne pyttyyn oli laitettu, terveyssiteitä kenties… Mitähän luokkamme nirppanokat sanoisivatkaan, jos heidät moiseen työhön pakotettaisiin?

Äikän tunnilla pidin esitelmän Albert Schweitzerin sairaalasta Lambarenessa. Suomen ope sanoi sen olevan kiitettävän arvoinen. Öhöm! Joskus aikaisemmin, kun pidin syntymäpäiväpuheen kissalleni, edesmenneelle Emma Tuhkimolle, opettaja ei oikein ottanut siihen mitään kantaa, mutta jotenkin jäi mielen päälle kellumaan tunne kuin puhe kissalle ei oikein olisi täyttänyt tarkoitettua normiaan.

Hilla kertoi, että aivan kotimme vierestä isä oli kaatanut koivun. Se muka vie ravinnon kasvimaalta! Kaikkea kanssa! Sain melkein vedet silmiini. Minun rakas puuni! Missä nyt kesäiltaisin roikottelen jalkojani?

Sitten, myöhemmin, kuultiin paljon kamalampi viesti: Railin, Annan ja Siskon koti on palanut! Heidän ainoansa, rakastamansa, elämänsä tärkein paikka! Enkelit, menettehän avuksi? Raili halusi heti lähteä sinne, vaikka ei tiennyt, mihin voisi mennä. Onneksi hyviä naapureita on ihan siinä lähellä…

  

Ja tänään sanoi Birgitta, lukion rehtorin tytär, että minun pitäisi mennä näyttelijäksi. Olin nimittäin Moilasen Lailan kanssa esittämässämme ”Piika ja renki” -tanssiesityksessä renkinä teinien illanvietossa ja kuulemma olimme aika hyviä. En tuota nyt tiedä, mutta olen iloinen kiitoksista. Niitä saa niin harvoin. Tosin en haluakaan kehua itseäni, sillä se on epäilyttävää ja leuhkaa, kuten niin monta kertaa olen päähäni kuullut taottavan.

13. LYPSYKASAKKANA

Tänään kävin Juntusesta hakemassa rippikuvani ja samalla myös maitotilin.

  

Viime viikolla jouduimme Hilman kanssa lypsykasakoiksi Toivolaan kolmeksi päiväksi, kun äidin sisko Alma oli käyttämässä Ahtia nielurisaleikkauksessa. Pikku Veikko oli meillä sen aikaa hoidossa..

  

Kyllähän se lypsäminen oli alkuun tottumattomille käsille vähän niin ja näin. Ensimmäisenä aamuna, kun astuimme navettaan seitsemältä ja aukaisimme oven, hulvahti vastaamme niin sanomattoman lehmämäinen haju, että pyörähdimme oitis ympäri. Mutta lupaus mikä lupaus, takaisinhan meidän oli käännyttävä. Koetimme tuulettaa ämmyjen makuuhuonetta, mutta eipä se paljonkaan kummennut. Lypsettiin kumminkin varsin onnistuneesti siihen saakka, kunnes vasta poikinut Tähikki tuli vuoroon. Minusta tuntui kuin maito ei loppuisikaan, vaikka kuinka kiskoin ja kiskoin. Viimein olin niin poikkipuhkiväsynyt, että hiki valui pitkin kasvojani ja olisin halunnut heittäytyä pitkäkseni ja vain huutaa, huutaa ja huutaa. Jalkoja ja etenkin sormia pakotti kuin tulessa. Onneksi Hilman äiti tuli katsomaan, miten me pärjäsimme ja hän tarkkoi loput maidot.

  

Alma-täti ja Ahti tulivat kotiin lauantai-iltana, mutta tunnollisina tyttöinä me Hilman kanssa käytiin silti vielä muka lypsämässä viimeisen kerran. Tosin Hilman äidillehän se kaikkein perimmäinen vastuu työn sujumisesta taisi jäädä... Kokemusta lypsäjän hommista karttui kuitenkin kiitettävästi. 

12. RIPILTÄ

Kesäkuun puolessa välissä me Ullan ja Hilman kanssa päästiin ripiltä. Rippikouluajan me Hilman kanssa asuttiin Kaljuskylällä  jalasmökissä Anjan kanssa. Hän oli vuokrannut sen Ruotun Emppu-serkulta. Koulua pidettiin kirkossa kirkonkylällä, jonne päästiin useimmiten linjurilla, tosin kerran lauantaina jouduttiin kävelemään pois, kun yhtään onnikkaa ei kulkenut enää siihen aikaan.

  

Aikuistumisen kunniaksi sain luvan ottaa elämäni ensimmäisen permanentin. Rippisunnuntaita edeltävänä lauantaina pestyäni hiukset käärin ne papiljoteille, nukuin ne päässäni enemmän tai vähemmän kivuliaasti enkä aamulla uskaltanut oikein paljon kammata pelätessäni kiharoiden oikenevan. No eiväthän ne oienneet, joten aika käkkärä ilmestys taisin olla...

  

Ruusukimpun lisäksi sain isältä ja äidiltä Pallas-merkkisen rannekellon ja Anjalta Anni Polvan kirjan Päävoittona mies. Lisäksi Ullan vanhemmat antoivat kummiruusunsa. 

Koulussa (jatkuu)

Äsken tuli osastonhoitaja ja sanoi: ”Pihlako se täällä vihel­teli?”

Katsoin häneen hämmästyneenä. ”Minäkö? En!” vastasin ikävä kyllä aika töykeästi, sillä ei ole mukavaa, kun minun arvellaan aina olevan tekemässä jotain kiellettyä.

  

”Minä luulin, että se on Pihla, kun Pihla viheltelee niin usein”, täti huomautti. Kat­soin äkämystyneenä hänen peräänsä ja kun Helena, huonetove­rimme, tuli, kysyi hän, miksi minä katsoin niin pahasti. En ole tiennytkään voivani katsoa pahasti...

  

Kello soi teelle, mutta en mene, koska kotitaloustunnilla söimme niin paljon herkkuja.

  

Huomenna menevät kaikki meidän kyläläiset kotiin, vain minä menen Siljan ja Selman luo. Viljami ei ole koto­na. Näin koetan maksaa sen loppiaistanssikyy­din vanhemmille­ni. Äiti kyllä sanoi viimeksi kotona käydessäni, että minun pitäisi tulla toisten mukana, mutta täytyyhän minun jotenkin korvata se rahanmeno.

  

Keskiviikkona oli ainekirjoitusta. Kirjoitin aiheesta "Äidin kahvikutsut". Ikään kuin hänellä ikinä sellaisia olisi! Aineeni piti lukea ääneen luokassa. Sain 9-. Sen sijaan sak­san kirjoituksista tuli 5-. Sen kyllä olisi voinut ennustaa­kin, koska lukeminen siihen oli sitä mitä oli. Ruotsista sain sentään 7.

  

Ensi sunnuntaiksikin jään asuntolaan, sillä silloin menemme kirkkoon Railin ja Hilman kanssa. Ennen rippikoulua täytyy käydä 5 kertaa. Meillä on laput, joihin saarnan pitänyt pas­tori kirjoittaa nimensä ja päivämäärän. Raili on tosin käynyt jo viime kesänä rippikoulun, mutta hän lähtee ikään kuin seu­raksi.

  

Ens perjantaina on jääkiekko-ottelu Ämmän luisteluradalla. IV B:n tytöt vastaan kolme nais- ja kolme miesopettajaa. Rehtori ainakin on yksi ottelijoista. Kyllähän me tietenkin häviämme ja se on aika häpeä, koska me haastoimme opet, mutta ei se mitään, sillä tuohan ottelu vähän vaihtelua! Minäkin olen varajoukkueessa! Enkä osaa kunnolla edes luistella! Hih. 

11. KOULUSSA

Tänään sanoi Kassu, maantiedon, kas­viopin ja eläinopin opettaja, selaillessaan "miinusvihkoaan": ” Täällä pitäisi olla senkin niminen tyttö kuin Pihla Lavikainen. Jaha, siinähän sinä oletkin. Sinä osaat hyvin läksysi. Kuinka hyvä todistus sinulla oli? Varmaankin oli HYVÄ, vai kuinka?”

  

Kylläpä tulin iloiseksi! Vaikka totuuden nimissä on sanottava, etten minä niitä läksyjä kovasti lue. Useinkin on kirjaston kirja odottamassa, kun selailen läksykirjat ja tuumin, että nuo sitten olisi opeteltava. Sen jälkeen uppoudun romaaniini ja havahdun tekemättömiin läksyihin aamulla tai sitten vasta välitunnilla tai tunnin alussa. Ja kopsattavakin niitä kielten käännöksiä joskus on, jos joku vain suostuu antamaan omansa jäljennettäväkseni, aika usein joku ahkera suostuu… Joten vähän huono omatunto tuosta Kassun lausumasta! Olisikohan pitänyt oikaista?

  

Viljami tuli viikon kestävälle kausilomalle. Minun piti ottaa häneltä 5 mk lainaa voidakseni maksaa teinimaksun, joka oli 3 mk 50 p.

  

Saimme aineet takaisin ja minun piti lukea omani ääneen. Käytän liian paljon huutomerkkejä, sanoi opettaja. 

9. ONGELLA

Illalla olimme Anjan kanssa ongella. Lähtiessä puin päälleni pitkät housut, isän vanhan villapaidan ja anorakin. Jalkoihini vedin isän sukat ja kumikenkäni, jotka pitivät vettä suunnilleen yhtä hyvin kuin seula paikkojen lukumäärästä huolimatta. Sukat sain sillä nimenomaisella ehdol­la, etten kastelisi niitä. Anja lähti edeltä tekemään minul­le onkea ja taittamaan itselleen uutta vapaa. "Tuo kello mukana­si", huusi sisareni pellon laidasta, kun olin jo portailla läh­dössä. Mutisten käännyin takaisin, hain pirtistä kellon ja pistin sen ranteeseeni ja lähdin laahustamaan rantaan. Äkkiä huomasin siinä paikassa, missä sisareni piti olla, jo­takin mustaa. Se liikkui ja heilui. Näkyipä jotakin ilmassa­kin lentävän. Se näytti huivilta. "Anjan huivi!" välähti mielessäni. Joku tai jokin oli hyökännyt hänen kimppuunsa! Karhu? Päätin mennä apuun, vaikka henki menisi ja lähdin juokse­maan. Lähemmäksi puuskuttaessani huomasin, että olento, joka paini siskoni kanssa, ei ollut karhu eikä mikään muukaan mör­kö, olipahan vain viaton koivuparka, jota Anja oli kat­kaisemassa onkivavakseen. Helpotukseni oli suunnaton. Vähin äänin menin sisareni luo. Hän ojensi matopurkin kannettavak­seni, että hän voisi matkalla vuolla onkivavan valmiiksi. Hänen sormensa sai haavan purkista. "Tuo nyt vielä puuttui. Nyt se vuotaa koko illan", hän manasi nenäliinaa sormen ympärille kääriessään..

  

Soudimme vastarannan kohdalla olevan murron luo ja laskimme ankkurin. En o­san­nut enkä hirvinnytkään laittaa matoa koukkuun, joten sisa­reni sai tehdä sen puolestani. Kala söi hyvin. Sain yhdellä madolla 5 sinttiä. Toista matoa koetin itse äh­rätä koukkuun, mutta se oli mahdotonta, koska mato näytti pelkäävän sitä ja koetti vetäytyä piiloon. Itketti ja säälitti. Inhoten itseäni ja hellämielisyyttäni luovutin.

  

Olimme lähteneet kotoa noin klo 21.30. Palasimme puolen yön maissa. Kaloja meillä oli yli 20. Saipa Anja pienen kiis­kenpoikasenkin, mutta hän päästi sen takaisin järveen.

Rantaan oli vaikea päästä, koska vesi oli matalalla. Anjan oli kahlattava voidakseen vetää veneen maihin. Venekin oli vettä puolillaan, sillä se oli ravistunut ja vuoti. Minunkin oli riisuttava kengät ja sukat päästäkseni rannalle. Vesi oli tosi koleaa. Sekä kädet että jalat olivat kylmästä jäyk­kinä. Kun pääsin vuoteeseeni, ei unta tarvinnut houkutella.

  

Tänä aamuna äiti herätti meidät marjaan Auvolan Aliisan kanssa. Poimimme ainakin 15 litraa.

8. KELTAINEN PÄIVÄKIRJA

Tämä Anjalta 15-vuotislahjaksi saamani päiväkirja aaltoinevine keltaisine kansineen kurnuttaa ja kurnuttaa: ”Täytä minut, täytä minut! Tiedäthän sinä, että entinen on täynnä…”

  

Totta kai minä nyt sen tiedän, sillä olinhan tovin uutta ehtinyt jo kaivatakin. Entinen täyttyi siksi, kun rupesin kirjoittamaan siihen nuo­risoromaania…

  

Nyt on iltayö. Kello on noin 11. Anjan radiosta kuuluu "Soiva lauantai-ilta".

Nukumme vinttihuoneessa, kuten kesäisin aina.

  

Anja on etsiskellyt takuumiehiä, että voisi ottaa opiske­luun lainaa pankista. Kehnolta näyttää. Toivoisinpa olevani rikas. Antaisin sisaruksilleni ja vanhemmilleni rahaa, ettei heidän tarvitsisi ottaa lainaa! 

4. AMERIKANTÄTI

Historianopettajana meillä on tiukka Helvi eikä hänen tunneilleen juurikaan uskalleta tulla valmistautumatta. Kun hän kyselee läksynä olleita asioita, hän kopsuttelee karttakepillä lattiaan merkiksi siitä, että se, joka ei tiedä vastausta, nousee tottelevaisesti ja häpeissään seisomaan pulpettinsa vierelle. Sitten opettaja merkkaa muistivihkoonsa tietämättömien nimet ja se kuulemma vaikuttaa tulevaan todistusnumeroon.

Minun aikani lentää yleensä niin tiiviisti omien lainakirjojeni parissa, että historian läksyt saattavat hyvinkin unohtua lukematta. Vaikka ne olisi niin helppo opetella vihkosta, johon opettaja kirjoituttaa taululle tekemänsä ryhmitellyt tiivistelmät alanumerointeineen, niin minä aina lykkään ja lykkään lukemista, eivätkähän ne jää kunnolla päähän enää siinä vaiheessa, kun niitä hätäisesti koettaa tunnin alussa silmäillä. Häpeä on kuitenkin niin suuri, että jos joutuu yhtenään nousemaan, niin vähitellen on ihan pakko edes jonkin verran yrittää asuntolassakin läksyjä vilkuilla, vaikka seikkailunhalu joskus houkutteleekin kokeilemaan onneaan - jospa se opettaja ei sattuisikaan kysymään, vaikka ei viittaisikaan tai jos muka viittaa, niin joutuessaan vastaamaan on yritettävä vastata pyöreästi…

Mutta toiset aineet ne kyllä taitavat jäädä tuntiopetuksen varaan. Onneksi mulla on kohtalaisen hyvä muisti, että jotenkin pärjään niinkin. Niin, paitsi matikassa.

Kuulin muuten, että joillekin oli Helsingistä lähetelty paketteja vielä jälkeenkinpäin, varmaan niille, joiden osoitteet otettiin ylös… Miksi sitä ei voitu tehdä kaikille mukana olijoille? Se tuntui kyllä pahalta, loukkaukselta suorastaan; ikään kuin kaikki eivät olisi olleet samanarvoisia.

  

Olen ollut taas Suomussalmella kolme viikkoa yhteen menoon.

  

Posti oli tuonut minulle Kuluttajalta palkkioksi kirjan nimeltä Palmikkopäinen tyttö. Se on minulle jo toinen palkinto kirjoittamisesta. Ensimmäisen sain kansakoulun raittiuskilpakirjoituksiin osallistumisesta. Se oli pelkkä ohut kirjanen vain, tämä on sentään ihan oikea kirja, kovakantinenkin vielä. Sen saatuani minulle tuli ihan mahtavan oloinen tunne, jotenkin ihanan täyttymyksellinen... 

3. RUNOILIJA?

Joululoma, ensimmäinen keskikoulun alkamisen jälkeen. Sitä ennen vietin asuntolassa kaksi ja puoli viikkoa yhteen menoon. Kyllähän minulla kauhean ikävä kotiin jo olikin, varsinkin sil­loin, kun sain kotoa paketin, jossa oli isän kirkolta ostamat joulujuhlavaatteet, sininen teryleenihame ja valkoinen pusero. Mukana oli myös Hillan kir­je, jossa hän kertoi heidän odottaneen minua koko edellisen lau­antai-illan ja pettyneen, kun auto ei pysähtynytkään maantien päästä palatessaan.

  

Silloin olin kyllä itkun partaalla, mutta miten olisin voinutkaan tuhlata vanhempieni varoja pakolliseen taksi­kyytiin, kun heillä jo muutenkin on niin tiukkaa? Kyllähän minä siellä asuntolassa aina jotenkin pärjään lainakirjojeni turvin; ne toki tuovat sisältöä päiviin, vaikka eivät rakkaita lähemmäksi saakaan loihdittua.

  

Joululomaa olisi nyt kokonaista kolme pitkää viikkoa. Me vissiin mekastamme ja tappelemme vähän liikaa, koska äiti aina silloin tällöin huokaa toivovansa loman jo loppuvan, vaikka ei kai hän sitä ihan tosissaan halua, mutta kun meillä nyt vain sattuu olemaan niin pienet tilat, että joudutaan väkiselläkin pyörimään kaiket päivät toistemme jaloissa, joten yhteentörmäyksiltä ei voi välttyä.

  

Silmäilin pöydän ääressä Kuluttaja-lehteä hajamielisesti, aukaisin Pikku Kuluttaja -sivun ja annoin katseeni lipua kirjoitusten yli. Ne kiinnostavat aina, koska sinne on painettu lasten omia juttuja.

  

Äkkiä silmäni takertuivat runoon, jonka oli kirjoittanut Tipsukka. Häkeltyneenä tavasin tavaamistani sitä ja sitten leiskahti valtava ihastuksen aalto rintaan: siinä se nyt oli, minun ikioma sepustukseni! Olin lähettänyt syyspimeiden aikaan Pikku Kuluttaja-palstalle Pimeyttä-nimisen runon ja nyt se siis oli julkaistu.

  

Runo oli syntynyt eräänä kuuttomana lauantai-iltana kotona, kun yritin ikävystyneenä tähyillä ikkunasta ulos saadakseni selville, vilahtaisiko siellä yhdenkään tonttuystävän kasvoja. Heitä kaipaan yhä… Kun ketään ei näkynyt, ei kuulunut, rupesi kynä tekemään sanoja vihkon sivulle ja tässä ne nyt yllättäen hyppäsivät lehden aukeamalta silmilleni.

PIMEYTTÄ

Pimeyden peikko saapuu.

Mukanaan se tuo mustan vaipan,

jonka laskee maan ylle.

Tulee aivan pimeää.

Mustaa, loppumattomalta

tuntuvaa mustaa

on kaikkialla.

Ei kukaan näe pimeässä -

mahtaako kissakaan.

Kuvittelen pimeyden

syväntummaksi vaipaksi,

jonka mustan peikon

pehmeä ja hyväilevä

käsi laskee.

Tipsukka, 14 v. Suomussalmi.

Se se on! Luin runon vielä kerran varmistaakseni, että kyllä, kyllä se minun on. Vasta sitten kiikutin lehden äidille. ”Katso, tuon olen minä kirjoittanut.”

  

Yllättyneenä äiti luki runon ja antoi lehden isälle. ”Sitäkö sinä rustasitkin tässä yhtenä iltana, kun vilkuilit ulos ja olit ihan umpikuuro kaikelle, mitä sinulle sanottiin?” hän tuumasi ja hymyili. Sehän näytti lähes ylpeältä!

  

”Katohan, isäkin sanoi ja pisti pillitupakin suuhunsa. ”Tuommostahan se taitaa olla,” hän lisäsi runon luettuaan. ”Pimeys.”

  

Tanssin pitkin pirttiä rutistaen lehteä syliini. Olin runoilija, runoilija, ruu-noi-lii-ja!

  

Riemuissani kertasin hengentuotteeni ihania rivejä, sen suloisia sanoja ja mustina tanssahtelevia kirjaimia yhä uudelleen ja uudelleen. Lattialla selälläni, pirtin pitkällä penkillä mahallani, puusängyn päällä jalka toisen päälle heitettynä, loputtomiin…

  

Sitten rupesin miettimään, kannattikohan tätä kertoakaan kenellekään muulle. Olisiko se leuhkimista? Siltä se ainakin nyt tuntuu. Pohdin, mahtoivatkohan muut tutut niitä sivuja juuri vilkuillakaan ja jos vilkuilivatkin, niin eivätpä tainneet tietää, kenen käden tuotoksia paraikaa silmäilivät…

  

Lainakirjani olen lukenut jo ajat sitten ja sielu huutaa uutta sisältöä ajatuksille!

2. ICH BIN, DU BIST...

Luokan pehmeään seinään ilmestyi varsin pian reikiä, joista avautui  erinomainen tiirauspaikka salin tapahtumiin ja tietysti vakoilupaikka oli ahkerassa käytössä.

  

Olin järjestäjänä Mirjamin kanssa. Tämä kurkisteli väliseinän aukosta voimistelusalin puolel­le, sillä sieltä kuului musiikkia ja hän halusi nähdä, kenelle piano noin ihanasti liprusi.

  

No sehän luritteli ja liplatti, lepatti ja lauloi erään viidesluokkalaisen pojan sormien alla, pojan, joka oli ikäistään kehittyneempi, kookas, jo parranhaivenia leuassaan. Hän harrasti pianonsoittoa ja hänellä oli lupa harjoitella välitunneilla.

  

”Hei, tule äkkiä tänne!” kuiskasi Mirjami kiihtyneenä.

  

Ryntäsin uteliaana toi­sen tirkistysreiän ääreen. Soittajapojan vierelle oli ilmestynyt nuori naisopettaja. Hän laski kätensä pojan harteille ja tämä nousi seisomaan kietoen molemmat kätensä opettajan vyötäisille. Vilkaisimme Mirjamin kanssa  tyrmistyneinä toisiimme. Olimmehan me toki kuulleet juoruja, mutta että ne sittenkin olivat tosia…

  

Pariskunta syleili hetken ja lähti sitten kävelemään hitaasti käsivarret toistensa ympärillä pukuhuoneisiin päin. Järkyttyneinä läpsähdimme istumaan lähimpiin tuoleihin osaamatta sanoa mitään, tuijotimme vain toisiimme.

  

”Sillä lailla!” inahti Mirjami vähän huterolla äänellä.

  

Minä en osannut sanoa mitään, juttu tuntui täysin mahdottomalta enkä koko loppupäivänä saanut silmistäni noita kahta, oppilasta ja opettajaa, vieläpä naimisissa olevaa opettajaa, jolla oli ilmeisesti omia lapsiakin! Voiko oikeasti tuollaista tapahtuakaan?

  

Saksanopettaja asteli luokkaan ja tunti alkoi. Istuin viimeisessä pulpetissa näkemääni yhä mielessäni puiden. Havahduin kuullessani nimeni. En tiennyt, mitä opettaja oli kysynyt, mutta en kehdannut sanoa sitä, joten hämmennyksissäni vetäisin vieressäni roikkuvan ikkunaverhon eteeni ja nojauduin tuolillani takakenoon seinää vasten. Luokka hörähti.

  

”Pihla, mene ulos!”

  

Kurkkasin verhon takaa hölmistyneenä. Enhän ollut tehnyt mitään, en ainakaan häirinnyt.

  

”Mene ulos ja pysy siellä välituntiin asti!”

  

Tulipunaisena ja loukkaantuneena nousin ja pujottelin hiljentyneitten tovereitteni välistä käytäväl­le. Hävetti kamalasti! Entä jos joku nyt näkee minut ja kummastelee? Arvaa varmaankin, että ulos on ajettu!

  

Kiertelin pitkin käytäviä, istuin välillä portaillakin ja sitten kuulin kauhukseni keskustelua. Opettajia oli tulossa! Nousin kiireesti seisomaan ja olin muka kävelevinäni jonnekin tiettyyn määränpäähän ja kun opettajat olivat koh­dalla, niiasin heille - ja he menivät ohi minulle hajamielisesti nyökäten. Toinen oli pitkäsäärinen tanssijaopettaja, oikein balettitanssija kuulemma, toinen rehtori ja sydämeni pamppaili pelosta, että tämä ottaisi minut puhutteluun. Kovistelisi, mitä tein käytävällä keskellä tuntia.

  

Voimistelusalin näyttämölle vievä ovi oli raollaan ja epäröiden nousin sen takana olevia portaita ylös. Vastapäätä oleva esiripun sivuverho heilahti; joku oli poistunut sieltä juuri ennen tuloani. Jännityksestä täristen hiippailin perässä ja huomasin välinevaraston oven sulkeutuvan. Vähin äänin lähestyin sitä ja uskalsin varovasti raottaakin. Ketään ei kuitenkaan näkynyt.

  

Otin hulahulavanteen ja rupesin pyörittämään sitä. Se solahti jalkoihin kuitenkin melkein heti joka kerta kun aloitin ja turhautuneena laitoin sen seinää vasten ja istahdin lattialle pallolaatikkoon nojaten. Aivan hyvin voisin lopputunnin viettää täälläkin.

  

Äkkiä viereltä rupesi kuulumaan kiherrystä ja vilkaistuani sinne hoksasin Annan ja Kaapon. Nämä ripustautuivat kaulaani.

  

”Meille tuli niin kamalan ikävä sinua,” Anna ilmoitti.

   

”Niinpä sitten päätettiin tulla katsomaan, miten sinä voit,” Kaapo jatkoi.

  

Yllätyin iloisesti. ”Miten te tähän aikaan päivästä tänne pääsitte? Eikö teillä ole koulua?”

  

”No, ollaan välitunnilla, mutta kuten muistat, välimatka ei merkitse meille mitään. Hetkessähän me tänne väikyttiin,” Kaapo vastasi huolettomasti.

  

Niin tietysti. Tokihan sen väikkymisen muistin.

  

”Mutta miten te sitten arvasitte minun olevan täällä? Luokassahan nytkin olisin, ellei se opettaja olisi käyttäytynyt niin oudosti,” huokasin.

  

”Katsottiin noista tirkistysrei´istä ja nähtiin, mitä tapahtui. Sitten vain yksinkertaisesti seurattiin sinua,” Anna selitti. Sitten hän hoputti: ”Van terhentäyvyhän nyt, kuten isäsi sanoisi! Tule, niin et jää jälkeen opinnoissasi. Siellä näytti olevan tärkeitä juttuja meneillään.”

  

Reipastuin kömpimään pystyyn ja lähdin tonttusisarusten perään. Nämä hyppäsivät korkealta esiintymislavalta lattialle ja juoksivat halteksiseinän luokse. Seurasin heitä vähän ymmälläni, Anna kurkisti ensimmäisestä tirkistysreiästä, asettui siihen ja vinkkasi meitä toisten aukkojen ääreen.

  

Tälläsin silmäni suhteellisen keskelle seinää puhkaistun reiän kohdalle ja huomasin näkeväni siitä lähes koko luokkahuoneen. Opettajakin seisoi sivutaulun edessä, joten hänen tauluun kirjoittamansa teksti näkyi erinomaisesti.

  

Seinän lähellä olevassa rivissä istuvan Mirjamin pitkät, ruskeat kiharat valuivat tämän silmille, kun hän kumartui kirjoittamaan opettajan taululle malliksi kirjoittamia sanoja. Kurkotin nähdäkseni paremmin, mitä siellä luki.

 

  Ich bin

  du bist

  er, sie, es ist riipusti opettaja ääntäen samalla sanat sitä mukaa kuin kirjoitti.

  

”Luetaanpa nyt kaikki yhdessä,” hän kehotti. Luokka luki kerran, toisen ja kolmannenkin. Huuleni liikkuivat toisten mukana. ”Mitä nuo sitten tarkoittavat?” kummastelin. ”Kai se on selittänyt noille aikaisemmin,” päättelin lopulta.

  

”Ja monikkomuodot kuuluvat näin,” opettaja jatkoi ja kääntyi raapustamaan taululle jatkaen samalla taas tekstinsä ääneen lukemista.

 

  wir sind

  ihr seid

  sie sind

  Sie sind

  ”Minkähän takia se opettaja laittoi tuon sie sindin kaksi kertaa ja toisen sien vielä isolla? Tulikohan sille erehdys?” pohdin, mutta liityin sitten taas kuoroon mukaan.

”Kuka lukisi nyt nämä yksin? opettaja tiedusteli.

   

Epäröiviä käsiä nousi sieltä ja täältä. Minäkin viittasin ystävilleni virnistäen ja toistin sitten rimpsun äänettömästi jokaisen lukijan mukana. ”Entä mitä se on suomeksi? Sano nyt, mitä koko ketju tarkoittaa!” koetin viestittää opettajalle.

”Ja kertauksen vuoksi: Mitä nämä sanat tarkoittavatkaan?” opettaja sitten kysäisi kuin olisi kuullut toivomukseni. ”Lauri, sanopa sinä.”

  

Lauri vetäytyi vastahakoisesti seisomaan, kynsäisi korvallistaan ja änkytti: ”Minä olen, sinä olet, se on, ja... tuota tuota…” hän vilkaisi ympärilleen punaisena.

  

”No, mikä se monikon ensimmäinen muoto on?” opettaja yritti auttaa.

  

Laurin korvat hehkuivat violetinpunaisina.

”No, ehkäpä joku auttaa…Inkeri, muistatko sinä?”

  

Inkeri sujahti pulpettien väliselle käytävälle itsevarmuutta uhkuen.

  

”Me olemme, te olette, he ovat,” hän lasketteli. Sitten hän lisäsi: ”Tuossa alussa olisi pitänyt sanoa vielä, että er, sie, es ist tarkoittaa, että hän tai se on…ja tuo viimeinen Sie sind on teitittelymuoto.” Sitten hän istuutui tyytyväisen näköisenä käsillään hameen helman siististi alleen sipaisten.

  

”Sillä laillahan se oli. Voisitko toistaa, Lauri?” opettaja kehotti.

  

Tämä toisti suomennokset tuskin kuuluvalla äänellä ja istuutui sitten pulpettiinsa tiukasti tuijottaen.

  

”Kirjoittakaa nyt nämä vihkoihinne ja opetelkaa seuraavalle tunnille.” Opettaja keräsi kirjansa pöydältä ja jäi odottamaan.

  

Oppilaat lopettelivat muistiinpanonsa, sujauttivat kirjat ja vihkot pulpetteihinsa ja  pomppasivat pystyyn. Rivi kerrallaan poistuttiin käytävälle naulakoiden luokse. 

  

Opettaja tarkisti, että luokkaan jäivät vain järjestäjät (tällä kertaa jäi tosin vain yksi, koska toinen oli ajettu ulos, mietin vähän kitkerästi) ja poistui sitten viimeisenä.

  

Jossain paukahti ovi ja säpsähdin hereille. Missä Anna ja Kaapo olivat? Heitä ei näkynyt missään. Eipä tietenkään, eiväthän he olleet näyttäytyneet muuten kuin unessa sitten turkoosikiven häipymisen.

  

Venyttelin hetken pettyneenä, mutta sitten tuli kiire ja syöksyin voimistelusalin sivuoven kautta käytävälle ja hiippailin huomaamattomasti luokkaan, jossa Mirjami oli pyyhkimässä taulua.

  

”Hei, älä vielä pyyhi, niin minäkin kirjoitan nuo ylös!” hätäännyin.

  

”No voi harmi, kun en tullut ajatelleeksi.” Mirjami pusersi sientä kädessään onnettomana. Sitten hänen katseensa kirkastui: ”Mutta kirjoitettiinhan me paljon muutakin! Saat kopsata minun vihkostani kaiken,” hän lupasi ja niin senkin tunnin anti oli pelastettu.

  

Sen jälkeen varoin visusti tekemästä mitään ylimääräistä tun­nil­la. En halunnut uudistaa kokemusta, vaikka olinkin saanut sen ansiosta tavata vanhat ystäväni. Opettajaan suhteeni jäi varovaisen etäiseksi, niin luokanvalvoja kuin tämä olikin.